Aselepo

Olen viimeiset viisi kesää käynyt varsin uuvuttavaa ja ilmeisen tuloksetonta taistelua. Voikukat, nämä pihojen ja pientareitten pörröpäiset pirulaiset, ovat kelpo esikuva minkä tahansa valtion armeijalle: sinnikkäitä, kestäviä, maastoon sulautuvia ja vastapuolen näkökulmasta aivan käsittämättömän rasittavia.

 Pihamme on pikkuruinen ja nurmikkoa siinä on parisängyn pinta-alan verran. Tuolle pienelle läntille mahtuu arviolta viisi miljoonaa voikukkaa kavereineen. 
Itselläni on jostain juurtunut sellainen käsitys, että voikukat eivät kuulu  nurmikolle. Ne kuuluu kaivaa/repiä/myrkyttää olemattomiin.
Kuuluuko oikeasti? Jos, niin miksi? Ja jos ne eivät nurmikolle kuulu, niin mihin sitten?

Tämän kevään saldo on kaksi kottikärryllistä tuota kasvikunnan häirikköä, juurineen ylös kaivettuna. Enempää en jaksa. 
Sitä paitsi 3 v tuli äsken takapihalta salaperäisen näköisenä, ujosti hymyillen. Omin pienin tahmaisin käsin tämä oli poiminut minulle kimpun, joka hakkaa ostokukat 6-0.

 Jos moinen rikkaruoho saa kaksi ihmistä näin hyvälle mielelle niin kasvakoon.

Irresistible.

Ihanaa alkavaa viikonloppua!

-Heidi