Ruokapöytäkeskustelua

Ruokapöydässä lapsi näpertää hernettä sormissaan.

- Mitä täällä on sisällä?
- Herne.
- Eikun täällä sisällä, mikä tämä on?
- No se on justiinsa se herne.
- Eikun täällä sisällä on jotain.

Lapsi kaivaa herneen puolikkaan esiin kuoresta.

- Kato, täällä oli tällainen! Ja toinenkin!!
- Niin. Ne on sen herneen puolikkaat.
- Ne löytyi täältä sisältä!
- Niin.
- Miltäköhän nämä maistuu?
- Herneeltä.
- Mä maistan. Hyviä. Maistuu vähän herneeltä.
- Niin.

Lapsi kääntää katseen lihapullaan.

- Mitä täällä on sisällä?

Makuasia

Viimeiset kuusi viikkoa on tässä huushollissa joka aamu joku herännyt kuumeisena. Yskää ja nuhaa ei hetkeen ole edes oireena noteerattu, koska ovat kuluneen talven aikana ikään kuin kokeneet inflaation. Viikko sitten perjantaina oli minun vuoroni jäädä töistä kotiin, senhetkisiä potilaita hoitamaan. Mies oli totta tosiaan leiviskänsä asian eteen kantanut. Perjantain valjetessa valkeni myös se tosiasia, että flunssanperkele oli vihdoin ja viimein saavuttanut myös minut. "Potilaiden" juostessa kirkuen ympäri taloa koitin (laihoin tuloksin) psyykata itseäni toimintakuntoon. Kyllä ei sairastaminen meillä kotioloissa onnistu ja alle nelivuotiaan empatiakyky on olematon. Silittelyjen sijaan nämä kiilusilmät näkivät minut helppona kohteena, joka ei karkuun jaksanut kompuroida. Vedet sänkyyn valuttavan kumiankan sentään sain petikaveriksi.

Eilen tein pikaisen laskutoimituksen ja kohotin Finrexin-mukini kymmenennen sairaspäivän kunniaksi. Pitkittynyt flunssa on paitsi vienyt voimat ja huumorintajun, myös salakavalasti tehnyt minusta aistivammaisen. Toki olen aina tiennyt, että haju- ja makuaistilla on jonkin sortin yhteys, mutta ikinä en ole sitä joutunut konkreettisesti kokemaan. Viikkoon en ole maistanut oikeastaan yhtään mitään. Onneksi ei ole juurikaan ollut edes ruokahalua. Kahvia juodessani mietin, onko siinä mitään järkeä; sama kuin joisi kupillisen kuumaa kuravettä. Maidolla. Karkkipäivän kynnyksellä pohdiskelin, kannattaako syödä karkkia, jos sitä ei maista. Tulin siihen tulokseen, että ei. Joku roti minullakin. 

Vajavaiset aistini pistivät pohtimaan suhdetta ruokaan hiukan syvällisemminkin. Jos ei maista, lienee aika sama mitä syö. Kunhan saa vatsansa täyteen. Itselläni ruokaröpöttelyt aiheuttaa nimenomaan tietyt maut, joita aika-ajoin tuntee ansainneensa. Makea, suolainen, mitä näitä nyt on. Ja katso: kun ei maista, ei himota. Kun ei himota, ei syö. Näin ollen viime päivät ovat kuluneet äärest terveellisen ruoan äärellä. Jos tätä menoa jatkuu, saatan joutua luopumaan osasta elopainoani. Voi harmi.

Itse taidan kuitenkin olla aivan liian suuri kulinaristi ajattelemaan ruokaa puhtaasti polttoaineena. Elämästä katoaisi makujen myötä liian suuri Se jokin. Pääsiäisaterialta tämä jokin loisti vahvasti poissaolollaan, kun minun piti kanssaruokailijoiden kommenttien perusteella päätellä, oliko karitsa hyvää. (Kuulemma parasta ikinä. Pahus.) Kehuista päätellen risotto sopi karitsan kylkeen loistavasti ja viinikin oli ilmeisesti aivan erinomaista. Jälkkäri-pavlovakin oli ihanan raikasta. Hmph. 

Kai tämä tästä. Jospa tuo parsa-aikaan mennessä korjaantuisi.

-Heidi 

Vahingossa trendikäs

 

Kuluneella viikolla sain vihdoin aikaiseksi avata kirjastosta lainaamani keittokirjan. Kyseinen opus, Pipsan keittiössä, on lojunut työpöydälläni pölyttymässä jo kuukauden päivät (kirjastokin jo asiasta muistutteli), koska aika ei mukamas riitä ihan kaikkeen. No mutta, vihdoin siis avasin, selasin ja ihastuin. Simppeleitä, kasvispainotteisia reseptejä ja kauniita annoskuvia. Paljon muuta en hyvältä keittokirjalta vaadikaan. Erityisesti aamiais- ja brunssiosasto herätti erinäisiä mielitekoja ja ajatuksen tasolla olenkin jo ehtinyt järjestää brunssin jos toisenkin :) 

Ensimmäiseksi päätin ottaa kokeiluun lehtikaalisipsit, joihin Pipsa vakuutti olevansa koukussa. Pakko olla siis hyviä. Plus että lehtikaali suorastaan tursuaa C- ja K-vitamiinia, muista hyveistä puhumattakaan. Lähes kaikki tarvittava löytyi kaapista, ostoslistalle jäi vain itse kaali. Kaupasta löytyi vain espanjalaista, mutta kunhan sesonki koittaa niin korvataan kotimaisella. 

Ennen hommiin ryhtymistä etsin vaihtoehtoja maustamiselle. Googlettaessani sipsejä minulle valkeni, että tässähän ollaankin nyt ihan kuumimman ruokatrendin äärellä! Miten minulta onkin mennyt tämä ohi?!

 Ilmeisesti lehtikaalisipsit ovat siis ruokabloggareiden ja muiden hifistelijöiden tämän hetken Ruoka isolla ärrällä. Jossain vaiheessa joka blogi suitsutti avokadopastaa, ennen sitä tapetilla olivat whoopiesit (vieläkään en ole varma mitä ne ovat). No, kerrankos sitä olen trendikäs minäkin.

Ohjeita oli siis monenmoista, itse lähdin hiukan soveltaen toteuttamaan Pipsan ohjetta. 

Eli näin:

Lehtikaalisipsit:

100g lehtikaalia

1,5 rkl oliiviöljyä

2 tl sitruunamehua

0,5 tl juoksevaa hunajaa

vajaa tl suolaa (itse käytin sormisuolaa)

Sekoita, kaalia lukuun ottamatta, ainekset kulhossa. Revi lehtikaali pieniksi (sipsin kokoisiksi) paloiksi.  Lisää kulhoon ja rutistele, jotta öljyseos tarttuu tasaisesti. Paista 150 C:ssa noin vartin verran (itse laitoin kiertoilmatoiminnolla), kääntele varovasti paistamisen aikana.

Ja kyllä vain ovat sipsit hehkutuksensa ansainneet. Nämä ovat kerrassaan herkullisia.

-Heidi

"Totta kai harmittaa, parhaamme tehtiin ja se riitti tällä kertaa nyt tähän"

Tammikuun ensimmäisenä aloittamamme ruokaprojekti on päättynyt. Kuten otsikosta voitte päätellä, onnistuminen jäi harmittavasti hilkulle. Koko tammikuun ruokamenot olivat 531€, paljosta ei siis jäänyt kiinni. Etukäteen jo hiukan aavistelin, että tammikuun lopun synttäritarjoilut saattaisivat vaarantaa budjetin, mutta tarkalla suunnittelulla uskoin selviäväni tästäkin.

Summaa harmitellessani Mies kuitenkin tunnusti ostaneensa työvuorojensa aikana energiajuomia. Siis energiajuomaa! Monikossa! 

Joisit kahvia!!

 Tuo elintarviketurhakkeiden kruunaamaton ja ylihintainen ruhtinas nyt sitten romutti kunnianhimoisen tavoitteemme. Tilanteen valjettua kokonaisuudessaan olin a) hiukan pettynyt b) pirun hiukan vihainen (Miehelle) c) tyytyväinen. 

Ylittynyt budjetti energiajuomineen kalahti Miehen omaan nilkkaan, koskapa bonus jää nyt hänen osaltaan saamatta. Itse olin, alkupettymyksestä selvittyäni, oikeasti tyytyväinen. Sillä onhan tuo summa nyt vähemmän kuin normi kuukausittaiset ruokamenomme. Ja kun ottaa huomioon, että tähän päästiin lähes vain ja ainoastaan tarkemman suunnittelun voimalla. 

Kyllä, ruoka on Suomessa sikamaisen kallista. 

Ei, ruokaan ei silti tarvitse kuluttaa omaisuuksia.

Mitään varsinaisia uhrauksia emme joutuneet tekemään(Ullan Pakarin kaurajunttaa lukuunottamatta) taikka laadusta tinkimään. Lapset (ja äiti) mässäsivät edelleen lauantaikarkkinsa, leivän päälle höylättiin samaa juustoa kuin ennenkin, punajuuret saivat vuohenjuustonsa ja maito ostettiin edelleen luomuna.  Epäilijöille kerrottakoon, että emme syöneet "pelkkiä rehuja", lapset saivat ihan "kunnon ruokaa" ja marinoidut siipikarjan silput jäivät halvasta hinnastaan huolimatta edelleen ostamatta. Niin ja sanottakoon nyt vielä, että kyllä niistä rehuistakin saa ihan kunnon ruokaa. Ei siihen aina tarvita lihaa. Tai kalaa. Tai edes kanaa.

Sitä paitsi tavoitteena oli säästön lisäksi vähentää ruokahävikkiä ja tehdä koko syömishommasta suunnitelmallisempaa. Nämä kaksi toteutuivat, kirkkaasti. Että ei huono, ei ollenkaan. 

500€ rajapyykin tietoinen tavoittelu tuskin jää pysyväksi tavaksi, tuo etukäteissuunnittelu sen sijaan kyllä. Säästyneillä rahoilla voin sitten kustantaa kuukausittaiset kirja- ja kukkaostokseni. Mahdollisesti myös pari kalaa. Katotaan ny. 

Näistä saa ihmeitä aikaan.

Tilannetiedotus

Hampurilaisateria on the way.

 

Aiemmin tapahtunutta:

Uudenvuoden jälkipöhinöissä päätimme jälleen kerran syödä järkevästi. Eli terveellisesti. Samaan syssyyn saimme kertakaikkisen kreisin idean myös suunnitella ateriat ja kauppalistat entistä paremmin. Että jos vaikka rahaa säästyisi ja ruokahävikki pienenisi. Sanoista tekoihin; tammikuun ruokabudjetiksi sovittiin 500€. Summan alituksesta ruokavastaava saisi bonuksen (sen kalan).

Asia herätti kaverien kanssa kovasti keskustelua ja varsinkin sosiaalisen median puolella hanke sai osakseen epäuskoista arvostelua. Tämä lähinnä huvitti (okei, ärsytti), koska tuo tavoitesumma ei nyt ihan valtavasti poikkea normikuukauden ruokamenoista. Meillä myös ruoka ihan oikeasti tehdään alusta pitäen itse. Myös kaikki epäilijät vakuuttivat tekevän juuri näin. 

En sitten tiedä mitä teemme erilailla, ilmeisesti jotain kuitenkin. Maustetut jugurtit, tuorejuustot, rahkat ja ylipäätään kaikki maustetut maitotuotteet ovat nounou. Miksi, siitä voisin kirjoittaa pitkästikin. Sanotaan vaikka, että syömme sokerin sokerina. Maustamatonta rahkaa ja ämpärillinen turkkilaista jugurttia sen sijaan jääkaapista löytyy aina. Marinoidut lihat ja valmiiksi fileoidut kalat jäävät samoin kauppaan.

Kauppalistalla on tämän vajaan kolmen viikon aikana ollut mm. juureksia, kasviksia, naudan jauhelihaa, lohta, broilerinkoipia, kaurahiutaleita, maitoa (kaksi edellistä luomuna, hiukan tyyriimpää siis), rahkaa, juustoa, kyljyksiä, marinoimattomia possunsuikaleita, ruisleipää, maksaa palana, hedelmiä, riisiä, pastaa, makkaraa, munia, jauhoja, kinkkua kiusaukseen. 

Eli ihan sitä samaa mitä aina ennenkin. 

Ruokalistalla on tämän vajaan kolmen viikon aikana ollut mm. uunijuureksia, kyljyksiä, kinkkukiusausta, lihapullia, kotitekoisia hampurilaisia, lohikeittoa, paistettua maksaa, makkarakeittoa, perunamuusia, pinaattikeittoa,  makaronilaatikkoa, wokkia, salaattia lisukkeineen, kaurapuuroa, riisipuuroa, rahkaa, marjakeittoa. 

Eli ihan sitä samaa mitä aina ennenkin.

Ainoa ero on, että tiedämme viikkoa etukäteen mitä on tarkoitus syödä lounaalla, välipalaksi, päivällisellä tai iltapalalla. Tähän mennessä (19.1.) rahaa on kulunut 363€, johon sisältyy muutamia mielitekoja sekä kahden kissan sapuskat. Erona aikaisempaan myös se, että yhtään ruokaa ei ole tarvinnut heittää roskiin.

Vajaa kaksi viikkoa jäljellä. Katsotaan kosahtaako budjetti esikoisen synttärikemuihin. Jännittää.

-Heidi

Haaste on heitetty

Kunnon ruokaa. Hyvää ruokaa. Halvalla.

 

Joulun jälkeisissä sokerikrapuloissa tulee aina todettua, että jonkinasteinen pidättäytyminen olisi paikallaan. Uudenvuoden röpöttelyjen jälkeen tämä tule todettua uudemman kerran ja asia siirtyy ajatuksista teoiksi. Voi kuinka hyveelliseksi sitä itsensä tunteekaan juureksia uuniin pilkkoessaan ja aamun kaurapuuroja keitellessään. Ja jos jaksaa oikeasti nähdä vaivaa (=suunnitella niitä hyveellisen terveellisiä aterioita), ruokaremontti myös kestää ensimmäistä viikkoa pitemmälle. 

Tänä vuonna asetimme riman taas himpun korkeammalle: terveellisiä, hyvin suunniteltuja JA edullisia aterioita. Jostain tämä pihistelyn ajatus sai alkunsa ja avot! Täyttä häkää aloimme Miehen kanssa laskeskella, millä summalla saisimme suurehkon ruokakuntamme ruokittua (meitä on siis 2 isoa ja 4 pientä). Ihan valtavan suuria ruokamenomme eivät normistikaan ole, kiitos monen vuoden opiskelu-äitiyslomaputkeni. Jotenkin noiden aikojen nuukailumoodi on jäänyt päälle, vaikka nykyään taloudessa kaksi palkkatyöläistä asuukin. Vuosien varrella on vain tullut todettua, että kyllä vähällä rahalla kaikin puolin kelpo ruokaa saa aikaiseksi.

No mutta siis. Päädyimme mukavan pyöreään tasalukuun, 500€. Mies (joka meistä kahdesta on siis se, joka oikeasti osaa laittaa ruokaa) tosin rehenteli, että pari sataa vähempikin olisi riittänyt. Koskapa talossa kuitenkin asustaa neljä kiihkeintä kasvukauttaan elävää lasta, on syytä ruoan laatuun hiukan panostaa. Ja kaapeissa jo olevaa toki aiomme hyödyntää, ei tässä nyt mihinkään ihmetekoihin ole tarkoitus venyä. 

Mutta tammikuun kauppalaskujen on siis oltava > 500€.

Ja jotta kilpailuvietti oikein kohoaisi, minä (ruokalaskun maksajana) lupasin Miehelle bonuksen mikäli summa alittuisi. (Mies valitsi bonukseksi akvaariokalan. 

Melkoinen win-win-tilanne, sanoisin.)

Näin somen aikakaudella asia oli luonnollisesti pikimmiten kerrottava myös facebookissa. Sain osakseni epäileviä ja ruoan laatua kyseenalaistavia kommentteja, mutta myös tsemppausta. Ja jos ei kilpailuvietti aiemmin ollut riittävän korkealla, niin nyt on. Just watch me.

Loppuun on vielä tunnustettava, että mikäli kun tämä hanke onnistuu, lankeaa se suurin glooria miehen harteille. Hän se täällä suunnittelee, ostaa ja valmistaa ruoat. Minä vain maksan. 

Lupaan raportoida.

-Heidi

Söpöläiset

Pakkohan tätäkin on hehkuttaa: sipuleita! 

Pieniä! Söpöjä! Maukkaita! Luomua!

Illan lohikeittoon kasvimaalta noudettiin, asiaan kuuluvalla hartaudella, porkkanat, varsisellerit ja sipulit. Varsinkin sipuleista 3v oli haltioissaan. 

Siis maan alta tuli tuollainen?!? Ja sen voi syödä! Mahtavaa! Tämä lienee paras tapa romuttaa lasten ruokaan liittyviä hyihyi-ennakkoluuloja. 

Kuvausassari sai palkkionsa sipuleina.

Syksyä on jo ilmassa, enkä pane lainkaan pahakseni. Viimeiset kesäpäivät ovat minusta aina niitä parhaita, erityisiä. Niistä nautitaan!

-Heidi

Lusikka soppaan

Kesä lautasella

Kovin ovat olleet ruokapainotteisia nämä viime aikojen postaukset. Käsityöt ovat tällä haavaa satunnaisten iltojen ilo, mutta syödä pitää joka päivä.

Viime kesän elimme keittiöttä, kun oli sitä remonttia. 
Vielä toukokuussa, kaverien tulevaa ahdinkoamme kauhistellessa, tuumasimme vain että kesällä muutenkin vaan grillataan ja keitellään uusia perunoita. 
Että no probs. 
Kuinka vähän me tiesimmekään.

Todellisuudessa taisimme grillata kokonaista kolme kertaa. Joka kerralla makkaraa, koska sen kanssa ei tarvinnut turhaan säätää, saatikka sotkea yhtään astiaa (tai käsiään). Perunoita keitimme kerran, koska (ilman vesipistettä) se tuntui niin kovin rasittavalta ja työläältä. Ja elämämme oli jo valmiiksi aivan riittävän rasittavaa ja työlästä.

Lopputuloksena oli, että kuistilla (heti siinä mikron vieressä) sijaitseva jääkaappi lastattiin kerran viikossa täyteen eineksiä, jotka tarjoiltiin elegantisti kertakäyttöastioilta. 
Ruoanlaitto ole koskaan ollut yhtä vaivatonta. 
Ja mikäli minusta riippuu, ei enää koskaan tule olemaankaan.

Tänä kesänä olen kahminut vahinkoa takaisin kaksin käsin.
 Ruoanlaitto ei tunnu palaakaan velvollisuudelta, kun käytettävissä on kasakaupalla tuoreita kauden raaka-aineita ja, mikä tärkeintä, kunnollinen keittiö. 
Tässä kohteessa remontin lopputulos hyvittää moninkertaisesti kaiken kokemamme.

Kesälomalla tuntuu ajoittain, että meillä tehdään ruokaa tai syödään ihan koko ajan. Tai suunnitellaan mitä seuraavaksi syödään. Ja kuitenkin pienellä haikeudella mietin, kuinka syksyn tullen aikaavievimmät ruokasessiot siirtyvät pakostakin viikonloppuihin.

Tämän kesän hitti on ollut niinkin eksoottinen kuin lohikeitto. Perusruokaa, joka saa ansaitsemaansa kunniaa tuoreista kasviksista ja uusista perunoista. Ruokalistalla ovat vaihdelleet ihan perinteinen, tuoreesta lohesta tehty, ja savulohella höystetty kesäkeittotyyppinen. Näitten kaveriksi vielä uunituore leipä niin avot. Tätä parivaljakkoa tulen talven tuiskeissa lämmöllä muistelemaan.

Keitolle kaveri

Nyt nautitaan, vielä ehtii!

-Heidi

Puskasta pulloon

Välineistö valmiina.

Viime kesänä ostin vadelmia pakkaseen. Kaksikymmentä pientä, pöyristyttävän hintaista rasiaa. Säännöstelin vadelmia kuin pahimpaan pula-aikaan; rasia silloin, toinen tällöin, tarkan harkinnan mukaan. Niistä ei todellakaan keitelty 

soppaa tai tehty piirakkaa. 

Kiitos tiukan linjan, pakkasessa on edelleen kaksi rasiaa.

Tänä kesänä ei, hihhei, tarvitse turvautua ostomarjoihin. Takapihan puolivillit vadelmapuskat rehottavat terhakoina, tuuheat oksat marjoista notkuen. Vielä viime viikolla olin innoissani saadessani kokoon puoli litraa marjoja iltapalalle.  Tällä viikolla olen kolmen päivän aikana kerännyt 17 litraa peukalonpään kokoisia mollukoita ja lisää on luvassa. Lapset poimivat välipalansa suoraan puskasta, kuopus napsii purkkiin poimittuja vattuja kuin vanha tekijä. Torilla käydessäni hykertelin nähdessäni, kuinka paljon pikkurasiallinen vadelmia maksaa.

Pakastin alkaa pikkuhiljaa olla täynnä, eikä näitä voi rajattomasti tuoreenakaan syödä. Niinpä katsoin parhaaksi polkaista käyntiin säilöntähommat. Kaupan hilloissa on enemmän sokeria kuin hilloa, kaikesta muusta ei-toivottavasta puhumattakaan. Mehuissa taitaa olla aikalailla sama homma, luomutuotteita lukuunottamatta. 

Kiitos marjatulvan, ensi talven puurot ja pannukakut höystetään home made-taatusti luomua-hilloilla ja päälle kulautetaan oikeaa marjamehua. 

Tämän päiväiseen mehusatsiin tuli puolet ja puolet herukkaa-vadelmaa, ja maistiaisten perusteella oikein kelpo tavaraa. Mitään säilöntäaineita tässä ei ole, joten säilyvyydestä en oikein osaa sanoa. Voisin kuitenkin kuvitella, ettei mehu kauaa ehdi jääkaapissa hapantua.

Hillohommat jatkuvat huomenna, jääkaapissa odottaa kuusi litraa valmiiksi poimittuna. Saattaapa siitä aamupalarahkankin joukkoon rittää. Oijoi, tämä on ihanaa <3

Hilloa isolla hoolla.

Marjamehu

2 l punaherukoita

2 l vadelmia

1,5 vettä 

350g sokeria per mehulitra

1. Kiehauta vesi. Lisää marjat. Keittele kymmenisen minuuttia.

2. Siivilöi mehu kirkkaaksi (itse siivilöin kahteen kertaan, toinen kerta harson läpi). 

3. Mittaa paljonko mehua tuli ja laita se kattilaan. Kuumenna kiehuvaksi, lisää sokeri ja keittele hiljakseen vielä muutama minuutti.

4. Pullota puhtaisiin, lämmitettyihin pulloihin, jäähdytä ja säilytä viileässä.

Leppeää elokuun iltaa itse kullekin,

-Heidi