Dippadai ja syksyä

 Blogihiljaisuuden aikana syksy on saapunut. Siis ihan oikeasti saapunut, ei vain kalenterin mukaan. Rutiinit rullaa ja arki jyrää kulkee uomassaan. Kaksi nuorinta sujahtivat ongelmitta päiväkotielämään, koululaiset hoitavat hommansa ja allekirjoittaneen uusi työnkuva on osoittautunut mielekkääksi. Mikäs tässä siis ollessa. Kahden vanhimman harraste-elämäkin pyörii jo täydellä teholla. Hivenen huolestuneena tarkastelin lasten viikottaista aktiviteettimäärää; ei kai nyt vaan lapsi uuvu ja stressaannu ja onko sitä vapaa-aikaakaan nyt tarpeeksi? No ei ole uupunut ja vapaa-aikaa on edelleen tylsistymiseen asti. Äitikään ei ole turhan kunnianhimoista sorttia, joten lasten kautta eläminen voidaan jättää laskuista. 

Pientä kiristelyä tosin aiheuttaa The big R, remontti. Mies tekee parhaansa ja pitkä(hkö)ä päivää, mutta omaan silmään hommat edistyy liian hitaasti. Eräänä erityisen väsyneenä iltapäivänä taisin tämän ihan ääneenkiin ärähtää lausua, mitä näin jälkikäteen luonnollisesti kadun syvästi. Kyllä tämä tästä, osaa sitten arvostaa, huolella tekee, hyvä tulee jne. Plus että tämä talo on valtava. Eikä se nyt ihan yksin sitä remonttia joudu tekemään.

Kuvassa tiukkailmeinen talkoolainen push up-kuulosuojaimissaan.

Iso edellä, pieni perässä.

 Kelit ovat onneksi suosineet, ja sisällä ollaan käyty lähinnä nukkumassa ja syömässä. Vasta näin syyskelien alettua todellisuus tämänhetkisten asuinneliöiden rajallisuudesta valkeni. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta kaksi huonetta ja keittiö on kuusihenkiselle perheelle vähän vähän. 

Eristetty ruokasali ja kellahtanut remonttimies.

Syksyistä tihkua toivotellen

-Heidi

Naapuruston helmiä, osa 2.

 Kuluneella viikolla tartuin pitkästä aikaa kutimeen. Mahdollisuus tähän tarjoutui pienimuotoisen myyntitapahtuman merkeissä, kahden korttelin päässä kotoa. 

Kesällä ovensa aukaissut Pikkukylän puoti & Runonkulman galleria kokoaa saman katon alle kaksi ehdotonta lempilastani: käsityöt ja taide.

Puoti & galleria majailee osoitteessa Ylinenkatu 38B, vanhassa talossa, puutalokortteleiden keskellä. Kun ensi kertaa astuin sisään, ensimmäinen ajatukseni oli, että siis tällainen siitä meidänkin kodista tulee. Kunnostettua, vanhaa, rauhallista, selkeää, valoisaa? 

Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä ja kyllä.

Puodin emännät, Mervi ja Marika, ovat tehneet itkettävän upeaa työtä.

Toisen pään talosta ovat vallanneet käsityöt, toisen galleria. Parhaillaan esillä on Teija Lehdon metalligrafiikkaa. Kyllä ei meidän pikkukaupunkiin olisi parempaa paikkaa osattu avata. Täällä mieli lepää ja omakin inspiraatio heräilee.

Mutta siis se kudin. Runonkulmassa järjestettiin Made in Uki- iltapäivä, jossa kokoelma paikallisia kädentaitajia esitteli osaamistaan. Oli kunnia tulla kutsutuksi tähän joukkoon.

Lisäksi tapahtuma osui saumaan, jossa lapseton hetki (vaikka sitten julkisella paikalla kudin kädessä) tuli enemmän kuin tarpeeseen. Sanotaanko, että arki on vaatinut veronsa. 

Neljä tuntia istuin, neuloin, join kahvia ja seurustelin aikuisten kanssa. Lovely.

Kahvin kaveri.

Jospa se inspiraatio olisi tullut jäädäkseen; joulumarkkinoihin on enää rapiat kolme kuukautta. Jaiks.

-Heidi

Hyvinhän se meni

Niin pitkä on matka, ei kotia näy.

Unilelut unohtuivat ja isoveli oli ahdettu kuopuksen haalariin. Ja toisin kuin oli sovittu, Mies oli jatkanut matkaansa laatikkopyörällä töihin, eikä suinkaan jättänyt sitä parkkiin päiväkodille. Varttia yli kolme käsissäni oli siis kaksi lopen uupunutta jalkamiestä. 

Kolmen korttelin pituinen kotimatka piteni potenssiin sata nelivuotiaan laahustessa perässäni haarukset kiristäen. Kuopus kompuroi lahkeisiinsa ja päätyi naamalleen katuojaan, josta ohiajanut naapuri noukki meidät kyytiinsä.

Mutta hyvin olivat kuulemma viihtyneet.

-Heidi

Viimeinen askel arkeen

Seuraa ulkovaatteiden arvonta.

 Huomenna se alkaa, päiväkoti. Kaksi nuorimmaista ovat tähän päivään asti nauttineet (lähes) aikatauluttomasta ja (melko) kiireettömästä arjesta, meidän muiden kiiruhtaessa töihin/kouluun/harrastuksiin/jonnekin. 

Asianmukaiset tutustumiset on tehty, kahdesti, joten päiväkotinoviiseillamme on joku haisu mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kummallakin tutustumiskerralla tosin sekä henkilökunta että kohtalotoverit olivat jo ulkoilemassa, joten pojille saattoi jäädä ryhmäkoosta hiukan vääristynyt mielikuva. Huomenna vastassa oleva lapsilauma saattaa siis tulla yllätyksenä.

Päiväkodin aloitus on herättänyt minussa äitinä asiaankuuluvan huolestuneita ajatuksia. 

Lapsista tai heidän pärjäämisestään en ole huolissani. Pojat ovat keskivertoa reippaampia sällejä, jotka tilanteen vaatiessa saavat suunsa auki. Molemmat osaavat myös pitää puolensa, kiitos isosiskojen. Eli tämän suheet no worries.

Ja juu, onhan se haikeaa, niin pieniä vielä ja niin se aika kuluu, lapsuus kestää niin hetken ja mitä näitä nyt on. Meillä nyt kuitenkin on kaksi töissä käyvää vanhempaa ja päiväkotisysteemi on meidät jo kahden vanhimman kohdalla vakuuttanut. Luotan henkilökunnan ammattitaitoon ja koko homman yleiseen toimivuuteen. Yhdenkään lapsen pilaamisesta älkäämme syyttäkö päiväkotia, kyllä siihen tarvitaan vähän enemmän.

Mutta siis, ne huolestuneet ajatukset. Lähinnä ne koskevat aamuja, jolloin ovesta olisi saatava koko porukka ajoissa, ruokittuina ja suht asian-ja säänmukaisesti vaatettettuina. Plussaa tulee jos kukaan ei itke. 

Niin ja ne vaatteet ja varusteet. Pitkän kesän jälkeen täytyy taas uhrata ajatus sille, että lapsia kehtaa viedä kotipihaa tai uimarantaa kauemmas. Päiväkotihemmoilla tulisi lisäksi olla vaatetta joka lähtöön; ei ole huonoja ilmoja, vain vääriä varusteita (ja koska lasta ei tästä voi syyttää, väärin lasta varustavia vanhempia). 

Varavaatteet? Joka lähtöön, riittävästi, oikean kokoisia, (nimikoituja,) puhtaita ja koska äiti alkaa hankalaksi, keskenään yhteen sopivia.

Ulkovaatteet? Sis. lukemattomia eri (nimikoituja) vaatekappaleita, vanhemman kuuluu tietää mitkä ja milloin. Termiä säänmukaiset ei voi kyllin korostaa.

Kurakamppeet? (Nimikoidut) housut JA takki. Not gonna happen; yhden sadetakin ostin aikoinaan esikoiselle, käyttämättä jäi. Saappaat kuulemma olisi hyvä olla aina päiväkodilla. Menen suosiolla ostamaan päiväkotiin omat.

Ne varsinaiset vaatteet? Päiväkodin toive: (nimikoidut,) mukavat. Äidin pakkomielle: siistit, ehjät, oikeankokoiset, puhtaat, yhteensopivat. Plussaa varavaatteiden kanssa yhteensopivuudesta. Miehen käsitys: kunhan ei ole isosiskojen.

Saapas nähdä mitä tästä tulee. 

-Heidi

Aikansa kutakin

 

Kesän viimeiset.

Oi ihana kesä. Ihanaa kun olit, ihanaa kun menet. 

Ensi vuonna sitten uudestaan.

Noh, jatkuuhan tuo nyt vielä tovin, vaikka arki tässä huushollissa taas alkaakin. Koulutaipaleensa aloittaa perheestämme jo toinenkin lapsukainen. Nyt voisi kliseisesti todeta, että mihin tämä aika oikein menee? Vastahan minä saattelin esikoista eskariin ja odottelin kuopusta saapuvaksi maailmaan. Nyt tuo samainen kuopus heiluu sorkkarauta kädessä remontin keskellä ja pinnistää Miehen apulaisena nauloja irti lattiasta. 

Onneksi muuttomme osui juuri kesäloma aikaan. Saimme rauhassa asettua ja tutustua, järjestellä ja omaksua. Itselleni muutto tosin oli yllättävän kivuton, noin niin kuin paikkakunnan vaihdon suhteen. Eräs tuttava totesikin, että kotiin on hyvä tulla. Ja kotiinhan minä olen palannut, kahdeksantoista vuoden jälkeen. Välillä olen huomannut Mieheltä kysyä, että miltäs tämä kaikki nyt hänestä tuntuu, viihdytkö? Onko tämä nyt sellaista kun odotit? Kuulemma on. 

Vanhimmat lapset ovat jo saaneet pari sydänystävää, uusi koulu tsekattiin jo keväällä ja reitti keskustaan on opeteltu. Kirjastossa tytöt kävivät jo ihan kahdestaan ja totesivat että voi vitsi miten siistiä.

Paikallisia herkkuja nämäkin.

RemonttiMiehen ruokatauko.

Tänään oli itselläni viimeinen lomapäivä, sen kunniaksi vietimme kesän viimeisen virallisen piknikin. Ilta-auringon jo punertaessa istuimme omenapuun alla ja mietin, että kerrankin kesä on tuntunut tarpeeksi pitkältä. Vaikka muutto veikin koko kesäkuun ja remontti sitten siitä eteenpäin (hamaan ikuisuuteen), olemme kuitenkin ehtineet tehdä vaikka mitä. 

Ja kyllä, tänäkin vuonna minä odotan syksyä. Täällä meren äärellä helteetkin tuntuivat helpommilta kestää, mutta aikansa kutakin. 

Syksyä ilmassa ja puissa.

Orastavaa syksyä (saako näin vielä sanoa?) teille,

-Heidi

Naapuruston helmiä osa 1.

Kohta kuukauden päivät ollaan täällä elelty, mutta vasta kuopuksen kummitädin kyläilyn kunniaksi kävimme testaamassa naapuruston (kirjaimellisesti) makeimman nähtävyyden. Vain parin korttelin päästä meiltä on ovensa avannut pikkuruinen helmi nimeltään Pink vanilla dessert.

 

 Pikkukaupunkimme kahvilatarjonta ei tähänkään asti ole ollut olematonta, mutta PVD:n cupcakesit, cookiesit ja muut kerrassaan söpöset herkut tuovat siihen oman, ainutlaatuisen säväyksensä. Vitriinissä kököttää toinen toistaan houkuttelevampia vaihtoehtoja, joista sitten pitäisi valita se paras. Mahdotonta. Herkkuvalikoima vaihtelee päivittäin ja facebookista voi etukäteen tsekata päivän kattauksen. Suolaistakin on tarjolla, esmes bageleita, mutta tällä käynnilla blokkasimme vitriinistä kaksi erilaista cupcakesia (cookies'n'cream ja strawberry-chocolate) ja kylmäkaapista ameriikan herkkua eli Snapples-juoman. 

 

Wou!

 Ja voi pojat, olipahan hyvää. Kuppikakkuhommat ovat itselleni vielä suhteellisen vieraita, sinnikkäästi niputan ne samaan kategoriaan muffinssien kanssa. Mutta onhan ne nyt kaksi vallan eri asiaa; kuppikakuissa kuorrutus on se juttu. PVD:n kakuissa kuorrutuksen kanssa ei (onneksi) pihistellä, kuopus kun keskittyi lusikoimaan vain ja ainoastaan sitä. 

Puutteita asiakkaan luetunymmärtämisessä.

 Vierailun ainoa tenkkapoo tuli, maksun hetkellä, kun tajusimme käteisosaston huutavan tyhjyyttään. Kortilla ei valitettavasti voinut maksaa (mikä kyllä ilmoitettiin varsin selvästi heti ulko-ovessa). Arvoimme jo kumpi lähtee käpäisemään automaatilla,  mutta tiskin takaa löytyi joustavuutta ja loistavaa palveluasennetta; voisimme kuulemma syödä ensin kaikessa rauhassa ja hakea vasta sitten rahaa. Palvelu oli muutoinkin kerrassaan lupsakkaa ja ystävällistä, bonuksena pääsee puhumaan lontoota. Työtä tehdään ja putiikkia pyöritetään selvästikin suurella tunteella ja sydämellä <3. Kiitos teille, nähdään taas!

-Heidi

Kohteessa ollaan!

Siinä se nyt on, kaupungin korkeimmalla mäellä.

Viime viikkoina on blogihommat jääneet pahemman kerran paitsioon. Kiitos ja anteeksi lukijat, jotka uskollisesti olette kuitenkin täällä vierailleet.

Aivan liian monen mutkan ja odottelun kautta olemme päässeet uuteen kotiin. Talon vapautumisajankohdan suhteen tuli eteen pieni situation, väliaikaismajoituksessakin ehdimme olla kahdessa eri osoitteessa. Mutta täällä siis ollaan, vihdoin ja viimein. Tavaroista on purettu käyttöön vain ne tarpeellisimmat, vaatteita haetaan vintiltä vähän kerrallaan ja vain tarpeeseen. Arkinen elomme pyörii tulevat kuukaudet kahden huoneen ja keittiön kokoonpanossa, neliöitä sentään on likemmäs 70m2. Koitan ajatella tilannetta positiivisimman kautta (pakkohan se on); remontin edetessä jokainen valmistuva lisäneliö, huoneesta puhumattakaan, on silkkaa, puhdasta ylellisyyttä.

Purkuhommia.

Mutta se muutosta ja sen mutkista. Remontti sen sijaan, se etenee. Siis oikeasti etenee, isolla eellä. Purkaminen sujuu, todisteena siitä kaksi ja puolikas raadeltua huonetta ja lavallinen jätettä. Sekä viikon sisään kolme(!) uimareissua lasten kanssa. Ei tullut meidän lapsista remonttiorpoja tänä kesänä, pisteet siitä Miehelle. 

Toki hommaa on vielä valtavasti edessä, mutta varovainen toiveikkuus nostaa päätään. Jospa tämän talon kanssa pääsisimmekin hiukan helpommalla. Jospa jotain olisimme oppineet ja virheistämme viisastuneet. Miehen viime vuosina taajaan viljelemä vitsi kalahti omaan nilkkaan: ensimmäinen talo oli kuin olikin se harjoituskappale, nyt tehdään kotia loppuiäksi. Ammattimies totesi kaikkien kolmen kakluunin olevan moitteettomassa kunnossa ja putkimies antoi siunauksensa vanhoille putkille. Mies totesi että 'nyt tehdään eikä ihmetellä' ja meni ja tilasi keittiösuunnitelman, kalusteetkin viittä vaille. 

Keittiön tilalle tulee keittiö.

4-v liikkuu remontin keskellä kuin kotonaan (missä tietysti siis onkin).

Arki rullaa, olosuhteista viis.

Mies kysyi keväällä, että en kai meinaa tästä mitään remonttiblogia tehdä. Vastasin vain että mitäs luulisit. Jos tänne nyt jotain ajatuksia saisi kirjattua matkan varrelta, vaikka sitten dokumentiksi itselle. Kuitenkin se aika taas menee ja kultaa kaiken epämukavan, vähän niinkuin raskausaikanakin tuppaa käymään. Ei ihme, että meitäkin on näin monta.

Ihanaista kesää, 

-Heidi