Olen nukkunut nyt kaksi yötä. Ja siis erona edellisiin, olen nukkunut. Yhtäjaksoisesti, syvään, ilman sekavia puoli neljän olenko-hereillä-vai-unessa-?-jaksoja. Lähes kahden kuukauden valvottujen öitten jälkeen tiedän taas hetken, miltä tuntuu herätä. Siis herätä, sanan varsinaisessa merkityksessä. Ihminen totta tosiaan on psykofyysinen kokonaisuus; kyllä siihen hereillä olemiseen liittyy olennaisena osana myös jonkin asteinen aivotoiminta. Kiitos, anoppi, tämä on mahtavaa. Lupaan hakea lapsen huomenna kotiin.
Näitten kahden nukuttujen öitten jälkeisinä päivinä olen laittanut lähes haltioituneena merkille, mitä kunnon lepo minussa saa aikaiseksi. No, luonnollisestikaan 1) en ole väsynyt. 2) Olen myös pukeissa ennen puolta päivää. 3) Jaksan hymyillä kahden keskimmäisen urpoiluille, karjumisen sijaan. 4) Jaksan miettiä tulevaisuutta iltaa ja nukkumaanmenoa pitemmälle. 5) Olen kahden päivän aikana saanut aikaiseksi enemmän kuin viimeisen kolmen viikon aikana. Olen siivonnut. Haravoinut. Ottanut pois viimeisetkin jouluvalot (tämä ei ihan ehkä mene univelan piikkiin mutta kuitenkin). Kylvänyt nurmikkoa. Järjestänyt. Pyykännyt (jei, arjen sankari). Pointti on siinä, että olen tehnyt jotain, ihan sama mitä, sen sijaan että istuisin kolmatta tuntia naama harmaana tuijottamassa lukemassa Hesaria.
 |
| Luova hetki lastenhuoneessa. |
Tämän päivän kruunasi käynti Hulluilla päivillä; sain mitä hain, halvalla, jonottamatta, hikoilematta. Jos kaksi nukuttua yötä saa aikaan kaiken tämän, uskallan tuskin ajatella, mitä tapahtuu jos kun kunnon yöunet tulevat jäädäkseen. Täytyy varmaan mennä töihin.
 | ||
| Olen ruusuni ansainnut. |
-Heidi-
