Kohteessa ollaan!

Siinä se nyt on, kaupungin korkeimmalla mäellä.

Viime viikkoina on blogihommat jääneet pahemman kerran paitsioon. Kiitos ja anteeksi lukijat, jotka uskollisesti olette kuitenkin täällä vierailleet.

Aivan liian monen mutkan ja odottelun kautta olemme päässeet uuteen kotiin. Talon vapautumisajankohdan suhteen tuli eteen pieni situation, väliaikaismajoituksessakin ehdimme olla kahdessa eri osoitteessa. Mutta täällä siis ollaan, vihdoin ja viimein. Tavaroista on purettu käyttöön vain ne tarpeellisimmat, vaatteita haetaan vintiltä vähän kerrallaan ja vain tarpeeseen. Arkinen elomme pyörii tulevat kuukaudet kahden huoneen ja keittiön kokoonpanossa, neliöitä sentään on likemmäs 70m2. Koitan ajatella tilannetta positiivisimman kautta (pakkohan se on); remontin edetessä jokainen valmistuva lisäneliö, huoneesta puhumattakaan, on silkkaa, puhdasta ylellisyyttä.

Purkuhommia.

Mutta se muutosta ja sen mutkista. Remontti sen sijaan, se etenee. Siis oikeasti etenee, isolla eellä. Purkaminen sujuu, todisteena siitä kaksi ja puolikas raadeltua huonetta ja lavallinen jätettä. Sekä viikon sisään kolme(!) uimareissua lasten kanssa. Ei tullut meidän lapsista remonttiorpoja tänä kesänä, pisteet siitä Miehelle. 

Toki hommaa on vielä valtavasti edessä, mutta varovainen toiveikkuus nostaa päätään. Jospa tämän talon kanssa pääsisimmekin hiukan helpommalla. Jospa jotain olisimme oppineet ja virheistämme viisastuneet. Miehen viime vuosina taajaan viljelemä vitsi kalahti omaan nilkkaan: ensimmäinen talo oli kuin olikin se harjoituskappale, nyt tehdään kotia loppuiäksi. Ammattimies totesi kaikkien kolmen kakluunin olevan moitteettomassa kunnossa ja putkimies antoi siunauksensa vanhoille putkille. Mies totesi että 'nyt tehdään eikä ihmetellä' ja meni ja tilasi keittiösuunnitelman, kalusteetkin viittä vaille. 

Keittiön tilalle tulee keittiö.

4-v liikkuu remontin keskellä kuin kotonaan (missä tietysti siis onkin).

Arki rullaa, olosuhteista viis.

Mies kysyi keväällä, että en kai meinaa tästä mitään remonttiblogia tehdä. Vastasin vain että mitäs luulisit. Jos tänne nyt jotain ajatuksia saisi kirjattua matkan varrelta, vaikka sitten dokumentiksi itselle. Kuitenkin se aika taas menee ja kultaa kaiken epämukavan, vähän niinkuin raskausaikanakin tuppaa käymään. Ei ihme, että meitäkin on näin monta.

Ihanaista kesää, 

-Heidi

Pientä päivitystä

Lankahommia alkoi, kuten nimestä saattaa päätellä, käsityöblogina. Takaportiksi rönsyilylle lisäsin otsikon alle tuon 'Saattaahan tänne toki muutakin eksyä'. Viime aikoina painopiste on ollut nimenomaan tuossa rönsyilyssä, sen verta tapahtumarikasta kvartaalia tässä elellään. Nimenvaihto ei kuitenkaan liene tarpeen, kyllä niitä neulejuttujakin tänne taas saan napsuteltua kunhan elo tasaantuu (itsekin odotan tuota vaihetta mielenkiinnolla).

Remonttihommiahan tässä lähitulevaisuudessa taas näyttäisi riittävän. Lapsihommia samoin; katras kasvaa ja kukoistaa vaan ei lisäänny. Sisutuksesta sanan varsinaisessa merkityksessä en uskalla vielä hetkeen kirjoitella, tuleva uusi koti kun on nykyisellään aikalailla julkaisukelvotonta materiaalia. Aiheeseen päästäneen kuitenkin viimeistään jouluna, kun Koti ja keittiö läväyttää sivuillaan vanhan juhla-asuisen kotimme kaiken kansan tietoisuuteen. Mahdanko pystyä lukemaan juttua tuoreeltaan? 

Blogi kuitenkin pyörii omaan kituliaaseen tahtiinsa, pysykää rakkaat lukijat mukana (ei niin päätähuimaavassa) vauhdissa.

Niin, Te lukijat. Tilastojen perusteellahan teitä siellä on. 

Nyt vasta tajusin liittää tuon Vakkarit-pläjäyksen sivun oikeaan reunaan, jotenkin puoliteholla olen ollut tämän asian suhteen. Olin niin kovin innoissani ja otettu tajutessani, että teitä oikeasti on! Voi että! Keitä te ootte? Ihania anyway :)

Kesä, loma, muutto ja kaaos lähestyvät. 

Hyvä tästä kaikesta tulee. 

Tulee tulee.

-Heidi

Selkenevää

Miten tämän raaskii jättää?

Kuten nokkelimmat jo arvasivatkin, olemme muuttamassa. Jo pidemmän aikaa olemme leikitelleet ajatuksella, että joskus vielä asuisimme meren äärellä, armaassa synnyinkaupungissani. Meillä oli tarkahko visio unelmiemme talosta, juuri oikeanlaisella sijainnilla. Lapsiluvun kasvaessa asuminen tuossa idyllisessä pikkukaupungissa alkoi tuntua yhä houkuttelevammalta. Mitään negatiivisia puolia asiasta emme tuolloin (saatikka nyt) jaksaneet ajatella, lähipiiri sen sijaan muisti näillä spekuloida. Siitä heille kiitokset, 

me nyt kuitenkin teemme mitä itse haluamme.

Päälimmäisenä kauhisteltiin, kuinka saatamme lähteä juuri nyt, kun talo vihdoin on valmis. 

Kuka hullu tämän keskeneräisenä olisi ostanut? Siksi vasta nyt.

Sellainen urakka, kuinka te raaskitte! 

No, (vähintään) samanlainen urakka edessä. Ei remontti tekemällä lopu. Kai me sitten olemme yhdenlaisia hulluja, onneksi molemmat samaa sorttia.

Sinne, pikkukaupunkiin?!? Niin kauas! 

Niin siis kauas mistä? Meillä on tulevaisuudessa kaikki kävelymatkan päässä. Paitsi Turku. Mutta ei se ole nytkään.

Uudet hoodsit.

 Mitään epärealistisia odotuksia minulla uusvanhan asuinpaikkani suhteen ei ole. Odotuksia noin yleensä sen sijaan kyllä. 

Odotan sitä, että voin kävellä töihin samaa matkaa eka- ja tokaluokkalaiseni kanssa. 

Sitä, että voin käydä kaupassa ihan vaikka vain maitolitran takia. Kävellen. Kaupungissa on myös hienoin kirjasto, missä olen kuunaan käynyt. Esimerkiksi.

Talvella pikkukylä on ihan yhtä ankea kuin mikä tahansa kaltaisensa, kesällä kauniimpaa paikkaa saa hakea. Minulla on siellä jo nyt monta ihanaa ihmistä ja ystävää odottamassa, lapsilla mummilan avoimet ovet.

Ja kun asiat lähtivät loksahtelemaan, mitäs sitä jarruttamaan.

-Heidi