sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Tämä tuli nyt kyllä ihan puskista!




Hellettä uhmaten kipaisin takapihan vattupuskiin 
ja keräsin iltapalatarpeet koko köörille. 
Ja voi pojat ja tyttäret että oli hyvää!
Omavaraisuus on kesä kesältä hykerryttävämpää, 
ei minua täältä enää kaupunkiasujaksi saisi.

Nauttikaahan tekin viikonlopun viimeisistä rippeistä,

-Heidi

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Paikka kaikelle

Ja kaikki paikalleen. Harvinaisen selkeä ja yksinkertainen ohje. Meillä sen toteutusta ei ole saatu vietyä ihan loppuun asti, mutta harjoitukset jatkuvat. Mielestäni meillä ei edes ole paljon tavaraa, ei ainakaan mitään hirveästi turhaa sellaista. Itsekin kuitenkin syyllistyn laskemaan tavaran käsistäni johonkin. Ja hetken päästä hermostun ja ärähdän, 
kun mikään ei ole siellä missä sen pitäisi olla!

Olen taipuvainen ajattelemaan, että ongelma on puhtaasti matemaattinen. Jos ihmisjoukosta 6/6 levittää tavaraa ja 1/6 laittaa niitä, rajallisen ajanjakson ajan, takaisin paikoilleen, yhtälö ei vain voi toimia. 
Vai mitä?


Näillä luulisi olevan oma paikkansa.
Tämä pöytä tuotiin keittiöön kukkia ja kynttilöitä varten.

Lehdet ovat kuitenkin kotelossa.

Iltapesua odotellessa.
Äiti, sun puhelin soi. Jossain.

-Heidi

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Aurinko armas

No niin, ulkona näyttää vaihteeksi samalta kuin mitä kalenteri kertoo. Kiitos auringon, pahasti jumittanut remontti nytkähti taas käyntiin, lapset säntäävät ulos oma-aloitteisesti ja minä saan mahdollisuuden suorittaa muutaman viikon rästiin jääneen viikkosiivouksen. Pienet on ilot kotiäidillä. 

Sadepäivät ovat märkyydestään ja kylmyydestään huolimatta ok; kasvimaa tykkää ja ilma raikastuu. 
Henk koht pidän sadepäivistä moninkertaisesti enemmän kuin paahtavasta helteestä. Jos siis näistä kahdesta täytyy valita. 
Ja ilmeisesti täytyy, koska joka kesä näiden ah ihanien helteiden alkaessa minulle hoetaan että älä nyt valita vaan nauti, kohta on taas kylmää ja pimeää. 
Siis täh? Kuumuudesta pitää nauttia, koska se on harvinaista? Vaikka siitä tulisi huono olo? Koska se talvi sateineen on väistämättä kohta taas ovella? 
Nauttikaa yksinänne. 
Ääripäät, asiassa kuin asiassa, on hanurista.



No, oli miten oli. Sadepäivien ja sisällä nuhjaamisen ratoksi otin neuleen kauniseen käteen ja kilkuttelin puikoille Sydän-sukat. Toivotaan kuitenkin, ettei näille ihan vielä tulisi tarvetta. 




Antaa paistaa (ja sataa), kesä se on kumminkin

-Heidi

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Päivän asu

6 v ilmoitti, että olisi asiallista vaihtaa päivävaatetta päälle. Koska lounaskin on jo syöty. Ulkona sataa lotisee, en ole suunnitellut laittaa nenääni ulos. 
Näillä mennään.


-Heidi

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Arkista ihanuutta

Eilen teki julmetusti mieli jotain hyvää. Kahvin kanssa (ja sen jälkeenkin). Paitsi tulevaa äkillistä herkkuhimoa, myös satunnaisten remonttiapulaisten kahvittelua silmällä pitäen laitoin korvapuustit vireille. Ne kun maistuvat lähes yhtä hyvältä pakkasesta sulatettuinakin. Viime leivontasessiosta pakkaseen asti päätyi vaivaiset viisi puustia, tällä kertaa täytyy ehkä pussittaa herkut nopeammin piiloon. 





Aiemmin viikolla tulleen Koti ja keittiö- lehden olin säästellyt hetkeen, jolloin olisin yksin, rauhassa ja kiireetön. Ja tähän tuokioon tuore puusti ja kahvi sopivat kuin nenä päähän. Nyt naatitaan.


 -Heidi

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Viime kesän satoa

Taas se tapahtui; pihistelijän nolo kiire loppumetreillä. 
Joka kesä haalin pakkasen täyteen monen sortin marjoja, joita sitten läpi talven syödään tarkan säännöstelyn alaisena. 
Etteivät ne näet loppuisi, kesken kaiken, ja 
jäisi vitamiinit talven tuiskuissa saamatta. 
Ja joka kesä, melko lailla näihin aikoihin, leivon lähes päivittäin raparperi- ja herukkapiirakoita ja keittelen mustikoista soppaa. 
Ja nimenomaan siitä pakkaseen jemmatusta viime kesän sadosta. Pitää nimittäin saada pakastimeen tilaa, että voin sitten varastoida sinne sen uuden sadon. 
Got the picture?




  Noh, olen päättänyt, että parempi kuitenkin näin päin. 
Tänään lähti kokeiluun resepti, jota aikaisemmin olen tehnyt vain raparperiversiona. 
Pakkasen perukoilta löytyi sopiva satsi punaherukoita, jotka päätin ujuttaa tähän vallan herkulliseen piirakkaan. Alkuperäinen resepti löytyy täältä, ja olen sen moneen otteeseen hyväksi todennut. Ohjeessa mainitun piimän vaihdoin maitoon ja sokerina käytin luomuruokosokeria.

Muruseos:
8 dl vehnäjauhoja
3 dl ruokosokeria
2 tl leivinjauhetta
2 tl soodaa
2 tl vaniljasokeria
250 g voisulaa

Pohjataikina:
noin 2/3 muruseoksesta
2 dl maitoa
1 muna

Täyte:
  7 dl herukoita, tuoreena tai pakkasesta
2 tölkkiä rahkaa, á 250g
2 dl ruokosokeria
2 munaa
3 tl vaniljasokeria

Pinnalle:
noin 1/3 muruseoksesta


 175 C, noin 45 minuuttia

1. Sekoita kulhossa kaikki kuivat aineet, kaada joukkoon voisula. Käytä 2/3 muruseoksesta pohjataikinaan, jätä kolmannes pinnalle ripoteltavaksi. Kannattaa siis jakaa murut kahteen eri kulhoon.

2. Lisää pohjataikinaan maito ja kananmuna. Levitä seos leivinpaperilla peitetylle uunipellille.

3. Ripottele pohjataikinan päälle marjat (tai raparperi, toimii kuulemma myös omenalla).

4. Sekoita rahka, sokeri, munat ja vaniljasokeri, kaada seos piirakan päälle ja ripottele loppu muruseos pinnalle. Sitten vaan uuniin paistumaan.


(5. Nauti ensimmäinen pala hyvän kahvin ja lehden kera, päiväunien aikaan ja yksin jos mahdollista.)

Huom, piirakan kannattaa malttaa antaa jäähtyä puolisen tuntia ennen tarjoilua. Ohjeesta tulee uunipellillinen, eli siis aika paljon. Meillä asiasta ei muodostunut ylitsepääsemätöntä ongelmaa.

Naa-am.

No jos sitä toisenkin palan.

Punaherukoita näyttäisi tänäkin kesänä tulevan melkoisen paljon. Itse asiassa jopa siinä määrin, että päätin heittää osan marjoista mehumaijaan pöhisemään. 
Sikäli siis, että saan pidettyä lapset pois puskista raakileita syömästä. Kun näitä samaisia raakileita tarjoillaan kypsinä, lautaselta, sokerin ja rahkan kanssa, ne ovat kuulemma 'liian kirpeitä'.

-Heidi

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Maalari maalasi taloa

  Siis kunhan tämä kyseinen maalari on ensin pähkäillyt, purkanut, suunnitellut, puhtaaksi rapsuttanut ja uudelleen laudoittanut sen talon. Toisin sanoen, monivuotinen remonttiprojektimme on vihdoin ja viimein edennyt julkisivun puolelle.

Jottai tarttis tehä.

Neljä vuotta olemme laittaneet taloa uuteen uskoon sisäpuolelta, mutta ulkopuoli on saanut rauhassa rapistua entisestään. Talomme ohitse reippailevat lenkkeilijät ovat epäilemättä paheksuen ajatelleet, että kyllä tuolle talolle nyt jotain voisi tehdä, sen verran pitkiä katseita vakihölkkääjät ulkoisesti rupsahtaneeseen kotiimme luovat. (Tai sitten olen vain vainoharhainen, koska itse samassa asemassa ajattelisin juuri näin.)

Kodin kesä-look.

Alkukesästä seiniä koristamaan nousi nelimetriset tellingit ja autotallin eteen pesiytyi saha. (Siis sellainen iso, sähköinen, painava ja ruma. Sitä ei nostella välillä syrjään pois näkyviltä. Vaikka mieli tekisi.) Kesälomareissumme suuntautuvat sahalle, keskustelunaiheet koskevat koolinkeja, vatupasseja, tervapaperia, tippalistoja ja nauloja, ruokakaupasta kurvaamme kotiin vasta rautakauppakeikan jälkeen. Kuopus ei varmaan enää edes osaisi nukkua ilman vasaran pauketta ja sahan ujellusta. Ensimmäisen kerran jälkeen muistan jo kumartua puolentoista metrin korkeudella olevan tellingin ali kulkiessani. (Kyseinen rakennelma on sijoitettu heti ulko-oven eteen, joten asia ei enää pääse unohtumaan.)

Potentiaalinen vaaran paikka.

Valmista kuitenkin tulee, tuttuun tapaan eli hitaasti mutta varmasti. Ero entiseen on huimaava ja talovanhus ryhdistyy silmissä. Remonttileskeyteen ja -orpouteen olemme jo siinä määrin sopeutuneet, että lähes koko kesän kotona kököttäminen ei enää tunnu rangaistukselta. Ja edellisiin kesiin ja niitten remontteihin verrattuna nämä ulkohommat on todellista juhlaa: kaikki pöly, puru, käry ja poru on ja pysyy siellä ulkona.
Tämä(kin) osa remontista toteutuu ihan Miehen omin käsin ja tekemällä-oppii-meiningillä. Vuosien varrella ilmaan heitelty 'seuraavan talon osaan sitten tehdä paremmin'- vitsikään (?) ei enää aiheuta minussa yhtä voimakkaita aggressioita. Käytännön kautta on opittu myös, että vasaralla peukaloon iskeminen saattaa ehkä kuulostaa harmittomalta, jopa huvittavalta, mutta todellisuudessa saa aikuisen miehen lähes tajuttomaksi kivusta. Konkreettista on myös maalin hinta per purkki. Konkreettista ja aivan järkyttävän kallista. Että jos joku siellä Uulalla tätä lukee, voisimme olla ylipuhuttavissa jonkinmoiseen sponsorihommaan.


Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain viriteltyä.

Syksyllä, talon 100-vuotisjuhlia viettäessämme, taputtelemme tyytyväisenä seinää ja toteamme vaatimattomuutta tavoitellen, että ei se nyt niin kova homma ollut (älkää uskoko, kyllä tämä on). Ja saavat sitten ne lenkkeilijätkin lepuuttaa silmiään.

Nyt laitan käden kyynärpäitä myöten ristiin ja toivon, että ennustetut ukkoset tajuavat kiertää meidät kaukaa. Letkeää sunnuntaita,
-Heidi