Viimeinen askel arkeen

Seuraa ulkovaatteiden arvonta.

 Huomenna se alkaa, päiväkoti. Kaksi nuorimmaista ovat tähän päivään asti nauttineet (lähes) aikatauluttomasta ja (melko) kiireettömästä arjesta, meidän muiden kiiruhtaessa töihin/kouluun/harrastuksiin/jonnekin. 

Asianmukaiset tutustumiset on tehty, kahdesti, joten päiväkotinoviiseillamme on joku haisu mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kummallakin tutustumiskerralla tosin sekä henkilökunta että kohtalotoverit olivat jo ulkoilemassa, joten pojille saattoi jäädä ryhmäkoosta hiukan vääristynyt mielikuva. Huomenna vastassa oleva lapsilauma saattaa siis tulla yllätyksenä.

Päiväkodin aloitus on herättänyt minussa äitinä asiaankuuluvan huolestuneita ajatuksia. 

Lapsista tai heidän pärjäämisestään en ole huolissani. Pojat ovat keskivertoa reippaampia sällejä, jotka tilanteen vaatiessa saavat suunsa auki. Molemmat osaavat myös pitää puolensa, kiitos isosiskojen. Eli tämän suheet no worries.

Ja juu, onhan se haikeaa, niin pieniä vielä ja niin se aika kuluu, lapsuus kestää niin hetken ja mitä näitä nyt on. Meillä nyt kuitenkin on kaksi töissä käyvää vanhempaa ja päiväkotisysteemi on meidät jo kahden vanhimman kohdalla vakuuttanut. Luotan henkilökunnan ammattitaitoon ja koko homman yleiseen toimivuuteen. Yhdenkään lapsen pilaamisesta älkäämme syyttäkö päiväkotia, kyllä siihen tarvitaan vähän enemmän.

Mutta siis, ne huolestuneet ajatukset. Lähinnä ne koskevat aamuja, jolloin ovesta olisi saatava koko porukka ajoissa, ruokittuina ja suht asian-ja säänmukaisesti vaatettettuina. Plussaa tulee jos kukaan ei itke. 

Niin ja ne vaatteet ja varusteet. Pitkän kesän jälkeen täytyy taas uhrata ajatus sille, että lapsia kehtaa viedä kotipihaa tai uimarantaa kauemmas. Päiväkotihemmoilla tulisi lisäksi olla vaatetta joka lähtöön; ei ole huonoja ilmoja, vain vääriä varusteita (ja koska lasta ei tästä voi syyttää, väärin lasta varustavia vanhempia). 

Varavaatteet? Joka lähtöön, riittävästi, oikean kokoisia, (nimikoituja,) puhtaita ja koska äiti alkaa hankalaksi, keskenään yhteen sopivia.

Ulkovaatteet? Sis. lukemattomia eri (nimikoituja) vaatekappaleita, vanhemman kuuluu tietää mitkä ja milloin. Termiä säänmukaiset ei voi kyllin korostaa.

Kurakamppeet? (Nimikoidut) housut JA takki. Not gonna happen; yhden sadetakin ostin aikoinaan esikoiselle, käyttämättä jäi. Saappaat kuulemma olisi hyvä olla aina päiväkodilla. Menen suosiolla ostamaan päiväkotiin omat.

Ne varsinaiset vaatteet? Päiväkodin toive: (nimikoidut,) mukavat. Äidin pakkomielle: siistit, ehjät, oikeankokoiset, puhtaat, yhteensopivat. Plussaa varavaatteiden kanssa yhteensopivuudesta. Miehen käsitys: kunhan ei ole isosiskojen.

Saapas nähdä mitä tästä tulee. 

-Heidi

Kohteessa ollaan!

Siinä se nyt on, kaupungin korkeimmalla mäellä.

Viime viikkoina on blogihommat jääneet pahemman kerran paitsioon. Kiitos ja anteeksi lukijat, jotka uskollisesti olette kuitenkin täällä vierailleet.

Aivan liian monen mutkan ja odottelun kautta olemme päässeet uuteen kotiin. Talon vapautumisajankohdan suhteen tuli eteen pieni situation, väliaikaismajoituksessakin ehdimme olla kahdessa eri osoitteessa. Mutta täällä siis ollaan, vihdoin ja viimein. Tavaroista on purettu käyttöön vain ne tarpeellisimmat, vaatteita haetaan vintiltä vähän kerrallaan ja vain tarpeeseen. Arkinen elomme pyörii tulevat kuukaudet kahden huoneen ja keittiön kokoonpanossa, neliöitä sentään on likemmäs 70m2. Koitan ajatella tilannetta positiivisimman kautta (pakkohan se on); remontin edetessä jokainen valmistuva lisäneliö, huoneesta puhumattakaan, on silkkaa, puhdasta ylellisyyttä.

Purkuhommia.

Mutta se muutosta ja sen mutkista. Remontti sen sijaan, se etenee. Siis oikeasti etenee, isolla eellä. Purkaminen sujuu, todisteena siitä kaksi ja puolikas raadeltua huonetta ja lavallinen jätettä. Sekä viikon sisään kolme(!) uimareissua lasten kanssa. Ei tullut meidän lapsista remonttiorpoja tänä kesänä, pisteet siitä Miehelle. 

Toki hommaa on vielä valtavasti edessä, mutta varovainen toiveikkuus nostaa päätään. Jospa tämän talon kanssa pääsisimmekin hiukan helpommalla. Jospa jotain olisimme oppineet ja virheistämme viisastuneet. Miehen viime vuosina taajaan viljelemä vitsi kalahti omaan nilkkaan: ensimmäinen talo oli kuin olikin se harjoituskappale, nyt tehdään kotia loppuiäksi. Ammattimies totesi kaikkien kolmen kakluunin olevan moitteettomassa kunnossa ja putkimies antoi siunauksensa vanhoille putkille. Mies totesi että 'nyt tehdään eikä ihmetellä' ja meni ja tilasi keittiösuunnitelman, kalusteetkin viittä vaille. 

Keittiön tilalle tulee keittiö.

4-v liikkuu remontin keskellä kuin kotonaan (missä tietysti siis onkin).

Arki rullaa, olosuhteista viis.

Mies kysyi keväällä, että en kai meinaa tästä mitään remonttiblogia tehdä. Vastasin vain että mitäs luulisit. Jos tänne nyt jotain ajatuksia saisi kirjattua matkan varrelta, vaikka sitten dokumentiksi itselle. Kuitenkin se aika taas menee ja kultaa kaiken epämukavan, vähän niinkuin raskausaikanakin tuppaa käymään. Ei ihme, että meitäkin on näin monta.

Ihanaista kesää, 

-Heidi

Nighty night

Hetken taas kestää ennen kuin unen läpi tajuan, mitä onkaan tuo yläkerrasta kuuluva rytmikäs töminä. Ja kun tajuan, on jo melkein liian myöhäistä. Mitäs laitoin vessan oven kiinni. Ryntään yläkertaan odota-odotaa suhisten ja ohjaan tokkuraisen kolmevuotiaan housut nilkoissa kohti oikeaa osoitetta. 

(Lapsella siis housut nilkoissa.) 

Kuusivuotias havahtuu vessan vetämiseen ja vähdätessään pudottaa  

sänkyyn unohtuneen Suuren tonttukirjan lattialle. 

Pamauksen johdosta poikain huoneesta alkaa kuulua huolestuttavaa lakanoiden kahinaa ja jähmetyn paikalleni, unen päästä uudelleen kiinni saanut kolmevuotias kainalossa roikkuen. Kuopus kuitenkin jatkaa uniaan ja herää vasta potkaistessani Lego-tornin sänkynsä vieressä kumoon. Melko pian ymmärtää kellon olevan yö ja simahtaa uudelleen. Hiipiessäni kohti portaikkoa esikoinen ponnahtaa pystyyn ja tivaa koska lähdetään uimaan. 

Aamu, valkene jo.

-Heidi

On ne ihania

Kukkuu, se olis taas äitienpäivähommia!

Aamulla herään portaiden narinaan, kihinään ja kuhinaan. Esikoinen retuuttaa vieressäni nukkuvaa Miestä hereille, 'nyt äkkiä ennen kuin äiti herää!!'. 

Kuusivuotias ottaa riskin, kiipeää hetkeksi kainaloon ja kuiskuttaa korvaan aamun ensimmäiset onnittelut. 

Keittiössä säpistään, kolistellaan, sähistään 'hiljaa nyt, ettei äiti herää!!' Tyytyväisenä käännän kylkeä ja jään odottamaan onnittelukulkuetta.

Kaikki neljä ovat loihtineet minulle kertakaikkisen liikuttavia lahjoja ja kortteja. Vielä pari vuotta sitten kaivoin sänkyyn kiikutetusta lahjakassista paperisilppua, langanpätkiä ja nitojan.

Tänä vuonna ehdotin jo etukäteen, josko perinteistä poiketen nauttisinkin aamiaisen keittiönpöydän ääressä. Aamukahvi sängyssä ja aamukahvi sängyssä ovat kaksi aivan eri asiaa.

  

Taas tuli todistettua, että toisen laittamana kaikki maistuu niin paljon paremmalta.

Linnankadun Mami ei petä.

 Tänä vuonna pidimme breikin myös äitienpäivän perinteisestä ravintolakeikasta. Katraamme kaksi nuorimmaista on tällä hetkellä sen verran hankalassa iässä, että ravintolaan on turha lähteä itseään kiusaamaan. Muista asiakkaista puhumattakaan. Näinpä nautimmekin jo lauantaina Mamissa pre äitienpäiväillallisen, ihan vain kahdestaan. Kun ilta alkaa rosesampanjalla ja päättyy puolukkaparfaitiin, ei se voi olla kuin onnistunut. Varsinkin, jos väliin mahtuu hanhenrintaa, karitsan paahtopaistia ja belugalinssejä.

Leppeää sunnuntaita kaikille,

-Heidi

Pientä päivitystä

Lankahommia alkoi, kuten nimestä saattaa päätellä, käsityöblogina. Takaportiksi rönsyilylle lisäsin otsikon alle tuon 'Saattaahan tänne toki muutakin eksyä'. Viime aikoina painopiste on ollut nimenomaan tuossa rönsyilyssä, sen verta tapahtumarikasta kvartaalia tässä elellään. Nimenvaihto ei kuitenkaan liene tarpeen, kyllä niitä neulejuttujakin tänne taas saan napsuteltua kunhan elo tasaantuu (itsekin odotan tuota vaihetta mielenkiinnolla).

Remonttihommiahan tässä lähitulevaisuudessa taas näyttäisi riittävän. Lapsihommia samoin; katras kasvaa ja kukoistaa vaan ei lisäänny. Sisutuksesta sanan varsinaisessa merkityksessä en uskalla vielä hetkeen kirjoitella, tuleva uusi koti kun on nykyisellään aikalailla julkaisukelvotonta materiaalia. Aiheeseen päästäneen kuitenkin viimeistään jouluna, kun Koti ja keittiö läväyttää sivuillaan vanhan juhla-asuisen kotimme kaiken kansan tietoisuuteen. Mahdanko pystyä lukemaan juttua tuoreeltaan? 

Blogi kuitenkin pyörii omaan kituliaaseen tahtiinsa, pysykää rakkaat lukijat mukana (ei niin päätähuimaavassa) vauhdissa.

Niin, Te lukijat. Tilastojen perusteellahan teitä siellä on. 

Nyt vasta tajusin liittää tuon Vakkarit-pläjäyksen sivun oikeaan reunaan, jotenkin puoliteholla olen ollut tämän asian suhteen. Olin niin kovin innoissani ja otettu tajutessani, että teitä oikeasti on! Voi että! Keitä te ootte? Ihania anyway :)

Kesä, loma, muutto ja kaaos lähestyvät. 

Hyvä tästä kaikesta tulee. 

Tulee tulee.

-Heidi

Tämäkin vielä

Mitäs tuijotat?

Tapahtumarikas viikko huipentui, kun viisi uutta perheenjäsentä ilmoitti olemassaolostaan. Talon alta mönkinyt joukkio haahuili silmiään siristellen pitkin pihaa, mistä ne noukin yksitellen parempaan talteen. Kauhusta kankeina ja viisiviikkoisen varmuudella pienet kovanaamat sähisivät ja sylkivät koittaessani hieroa tuttavuutta. Kyllä ei paljon lepertelyt välejä lämmittäneet

Nyt porukka majailee lampaantaljalla lauteiden alla. Ensimmäisen olen kiukaaltakin nostanut alas; reviiri on jo siis selvästi laajentunut. Helka-emo tuntui aavistuksen huojentuneelta, kun huomasi isäntäväen ottavan osan kasvatusvastuusta harteilleen. 

Tarkemmin ajatellen, eipä ole mutsia liiemmin näkynyt koko päivänä. Viettää ilmeisesti sitä kuuluisaa omaa aikaa. 

Jengissä on yhdet identtiset kaksoset, heistä luonnollisestikin tuli Pilli ja Pulla. Viirullinen jää meille, nimi harkinnassa. Keksikääpä (onpas hassu sana, btw. Siis 'keksi' ja 'kääpä'?) te, rakkaat lukijat, vielä kahdelle karvanaamalle nasevat kutsumanimet.

-Heidi

Makuasia

Viimeiset kuusi viikkoa on tässä huushollissa joka aamu joku herännyt kuumeisena. Yskää ja nuhaa ei hetkeen ole edes oireena noteerattu, koska ovat kuluneen talven aikana ikään kuin kokeneet inflaation. Viikko sitten perjantaina oli minun vuoroni jäädä töistä kotiin, senhetkisiä potilaita hoitamaan. Mies oli totta tosiaan leiviskänsä asian eteen kantanut. Perjantain valjetessa valkeni myös se tosiasia, että flunssanperkele oli vihdoin ja viimein saavuttanut myös minut. "Potilaiden" juostessa kirkuen ympäri taloa koitin (laihoin tuloksin) psyykata itseäni toimintakuntoon. Kyllä ei sairastaminen meillä kotioloissa onnistu ja alle nelivuotiaan empatiakyky on olematon. Silittelyjen sijaan nämä kiilusilmät näkivät minut helppona kohteena, joka ei karkuun jaksanut kompuroida. Vedet sänkyyn valuttavan kumiankan sentään sain petikaveriksi.

Eilen tein pikaisen laskutoimituksen ja kohotin Finrexin-mukini kymmenennen sairaspäivän kunniaksi. Pitkittynyt flunssa on paitsi vienyt voimat ja huumorintajun, myös salakavalasti tehnyt minusta aistivammaisen. Toki olen aina tiennyt, että haju- ja makuaistilla on jonkin sortin yhteys, mutta ikinä en ole sitä joutunut konkreettisesti kokemaan. Viikkoon en ole maistanut oikeastaan yhtään mitään. Onneksi ei ole juurikaan ollut edes ruokahalua. Kahvia juodessani mietin, onko siinä mitään järkeä; sama kuin joisi kupillisen kuumaa kuravettä. Maidolla. Karkkipäivän kynnyksellä pohdiskelin, kannattaako syödä karkkia, jos sitä ei maista. Tulin siihen tulokseen, että ei. Joku roti minullakin. 

Vajavaiset aistini pistivät pohtimaan suhdetta ruokaan hiukan syvällisemminkin. Jos ei maista, lienee aika sama mitä syö. Kunhan saa vatsansa täyteen. Itselläni ruokaröpöttelyt aiheuttaa nimenomaan tietyt maut, joita aika-ajoin tuntee ansainneensa. Makea, suolainen, mitä näitä nyt on. Ja katso: kun ei maista, ei himota. Kun ei himota, ei syö. Näin ollen viime päivät ovat kuluneet äärest terveellisen ruoan äärellä. Jos tätä menoa jatkuu, saatan joutua luopumaan osasta elopainoani. Voi harmi.

Itse taidan kuitenkin olla aivan liian suuri kulinaristi ajattelemaan ruokaa puhtaasti polttoaineena. Elämästä katoaisi makujen myötä liian suuri Se jokin. Pääsiäisaterialta tämä jokin loisti vahvasti poissaolollaan, kun minun piti kanssaruokailijoiden kommenttien perusteella päätellä, oliko karitsa hyvää. (Kuulemma parasta ikinä. Pahus.) Kehuista päätellen risotto sopi karitsan kylkeen loistavasti ja viinikin oli ilmeisesti aivan erinomaista. Jälkkäri-pavlovakin oli ihanan raikasta. Hmph. 

Kai tämä tästä. Jospa tuo parsa-aikaan mennessä korjaantuisi.

-Heidi 

Luova lapsi

Äiti ja tytär käyvät otsatukasta päätellen samalla kampaajalla. Onkohan meillä sienet kädessä?

 
Loman ratoksi olen alkanut siivota. Tai ratoksi ja ratoksi. Lähinnä koitan ehkäistä sitä valtavaa ahdistusta joka syntyy huomatessani, kuinka järkyttävän paljon tavaraa nurkissa taas pyörii. Koskapa kolme vanhinta ovat hajaantuneet hiihtoloman viettoon ympäri maakuntaa, voin rauhassa syventyä raivaamaan ehtymätöntä luonnonvaraa nimeltään lasten taide. 

Lapsemme ovat (omasta mielestäni, luonnollisesti) taitavia. Heillä on rikas ja vilkas mielikuvitus. He ovat äärimmäisen innostuneita piirtämisestä, maalaamisesta, askartelusta ja käsitöistä. He ovat myös erittäin tuotteliaita. Minä puolestani hellämielisenä ja ylpeyttä uhkuvana säilön talteen lähes kaiken, mitä lapsemme tuottavat. Lopputulos pursuilee kaapeista, laatikoista ja varastosta. 

 Vuosia sitten, esikoisen syntymän aikoihin, ostin ihanan vanhan matkalaukun. Siinä oli tarkoitus säilyttää taidesessioiden parhaimmisto, muistoksi lapsille ja itselleni siis. 

Tuo matkalaukku täyttyi viitisen vuotta sitten, kun toiseksi vanhin saavutti kuvallisen kypsyytensä. Nyt nuorimmainenkin alkaa osoittaa mielenkiintoa kyniä kohtaan, joten jonkinasteinen karsinta on välttämätöntä. Lasten nähdenhän tätä ei voi tehdä, joten tämä tilaisuus on käytettävä hyväksi.

Vietin koko päivän lajitellen, muistellen, naureskellen ja haikaillen. Laatikoihin tuli tilaa, ahdistus hellitti otettaan ja itselle jäi hyvä milei kaikkien noiden hellyttävien kuvien katselusta. Tässä teille parhaat palat :)

 Lapsi on Tatunsa ja Patunsa lukenut.

 Barbahorror, se vähemmän tunnettu barbapapa.

 Kiitti kritiikistä, kirjekamu. Ei ne omatkaan sanavälit nyt ihan kohdillaan ole.

 Esikoisen aloittaessa uuden harrastuksen (baletin, mikäli kuva jättää tulkinnan varaa), pikkusisko ikuistaa tapahtuman.

 Kruunupäillä on melko intensiivinen katse.

  Omaelämänkerrallinen sarjakuva 5-vuotiaan elämästä. Taiteilijan vapaus näkyy yksityiskohdissa (esim. lentävä pikkuveli alhaalla vasemmalla).

 No nyt on draamaa. Onneksi tätä ei piirretty päiväkodissa, voisivat tarhantädit vaihtaa paljonpuhuvia katseita.

 "Eräänä aamuna koko meidän perhe lähti uimaretkelle. Sitten me muutuimme merenneidoiksi. Paitsi Sisu, siitä tuli merenpeikko." 

 6-vuotiaamme pitää kovasti sammakoista. Tässä parin vuoden takaisessa teoksessa ilmeisestikin menossa kyseisten luontokappaleiden balettitunti.

No nyt on bileet! On poroa ja joulukuusta, pääsiäistipua ja kruunupäistä pingviiniä, feat. ihmis-mehiläinen ja -kuusi(?).

 Nopeasti katsoin, että yläpedin asukkaalla on kirves päässä. Mutta lukuvalohan se taitaa olla. 

 Lumikki ja 2/7.

 Lumikki in english.

Ei se ole tyhmä joka pyytää. 

-Heidi

Ps. Joskus olen vesivärejä/paperia/kyniä pyytävälle lapselle ehdottanut, josko tämä mieluummin katsoisi vaikka telkkaria.

Making of

Vaikka joulukorttien lähetys jää joka vuosi välillä viime tippaan, niiden valmistelu sentään aloitetaan hvyissä ajoin. Tästäkin kiitos tosin kuuluu kuvaajaystävämme tiukalle aikataululle; jotkut ihmiset kun oikeasti tekevät asiat ihan suosiolla hyvissä ajoin.

Joulukorttikuvan ottamisen olen jo vuosia luovuttanut suosiolla ammattilaisen käsiin. Osaava ihminen plus laatukamera ovat yhdistelmä, jota vastaan en oman pokkarini kanssa lähde kilpailemaan. Sitä paitsi kuvauspaikalla tarvitaan assistenttia (=minua), joka varmistaa, että lopputuloksessa varmasti näkyy oikea määrä suht oikealla ilmeellä varustettuja lapsia. Tämän vuotisissa kuvauksissa ilma oli lisäksi masentavan marraskuinen ja toimenkuva laajeni sateenvarjon kannatteluun kuvaajan yllä.

Uskon, että kaikesta kähinästä, tuuppimisesta, irvistelystä ja ikkunoiden nuolemisesta huolimatta on lopputuloksena jälleen kerran tunnelmallinen hetki joulunodotusta. Ja jos ei muuta, kuvasta välittyy se mallien todellinen sielu. Kyllä ei sellaiseen joka kuvaaja pysty!

Kaikkeen sitä joutuu.

Joulukorttikuvan otti ja painovalmiiseen muotoon käsittelee Kuvakas, eli Arto Arvilahti. Lisää Arton töitä täällä.

Tihkuisen harmauden keskeltä

-Heidi  

Little helper

Kun inspiraatio iskee, ei lupia kysellä. 

Äidiltä nyt ainakaan.

Rysän päältä!

Mitä ihaninta viikonloppua, kaverit!

-Heidi (ja apuri)

Avaimista asiaa

Kotiimme on vuosien varrella kannettu yksi jos toinenkin vanha lipasto, pöytä, senkki ja kaappi. Vanhojen huonekalujen viehätys piilee ajan patinassa, kestävyydessä, kauneudessa, ekologisuudessa - ja lukittavissa ovissa. Neljän lapsen huushollissa lukottomat kaapit ja laatikot ovat vanhempien tyhmyyttä ja lapsille vapaata riistaa, joten niihin ei voi säilöä mitään vanhoja sanomalehtiä tai lapasia arvokkaampaa. (En minä oikeasti vanhoja sanomalehtiä varastoi, se oli vain esimerkki.) 

Näin ollen olen ottanut (=ostanut) riemulla vastaan jokaisen kohdalle osuneen toimivilla lukoilla varustetun huonekalun, joille kaiken lisäksi on löytynyt oikeasti käyttöä. Ja voin sanoa, että säilytystilaa ei meillä edelleenkään ole liikaa. Miksiköhän muuten ennen vanhaan kaikkiin huonekaluihin laitettiin se lukko? Epärehellisiä piikoja vaiko varkaita varten? Niillä tuskin estettiin lapsia levittämästä äidin Glorioita ja kynttilävarastoja ympäri olohuonetta. Oli miten oli, me like. Joskus olen vasta huonekalun kotiuduttua tajunnut, että lukko onkin sökö. Tällöin otetaan käyttöön epäkäytännöllinen ja -esteettinen keino, joka pitää näppäräsormisemmankin ipanan loitolla äidin aarteista.

For adult only.

Usein mööpelin kylkiäisenä olen saanut sekalaisen avainnipun ja myyjän kehoituksen 'kokeilla mikä noista sopii '. Ylijäämäavaimia lojuu siis nurkissa sopivasti, koska ainuttakaan en suostu pois heittämään. Jälleen kerran kouriintuntuva esimerkki, kuinka ennen kaikki oli niin paljon kauniimpaa; ei ole nykyabloysta näille  kaunottarille kilpailijaksi. Ja koskapa ovat niin mahdottoman mukavia katsella, keräsin laatikoiden pohjalta kokoelman ja ripustin seinälle.

 

Luomukseni nähdessään kuusivuotias totesi, että 'tuo yksi on muuten meidän leikkimökin avain'. Noh, mökki on jo talviteloilla, joten avain luvattiin taidekäyttöön kevääseen asti.

Rattoisaa päivää teille, 

-Heidi

Pilkahdus pimeässä

Syksy on saavuttanut vaiheen, jolloin vähäisinkin valon pilkahdus tuntuu imeytyvän kaikkialla vallitsevaan märkyyteen ja harmauteen. Myös se ihan oikea pimeys laskeutuu päivä päivältä aikaisemmin. Joka syksy jaksan hämmästyä, kun jossain vaiheessa pimeys alkaa jo pikku kakkosen aikaan (ajanjakso viidestä kuuteen on taloudessamme illan virallinen rajapyykki). Asumme sen verran korvessa omassa rauhassa, että täällä pimeä on tiheää, sysimustaa, oikeasti pimeää. 

Ei sillä, että tämä pimeys minua ahdistaisi. Päinvastoin se antaa luvan ripustella jouluvalot hyvissä ajoin kuistille ja syreenipuskiin sekä päivittää kynttilä- ja lamppuöljyvarastot. Että tervetuloa talvi ja pimeys. Ja lumi, luonnollisesti (ja ennen kaikkea).

Ja jotta itse emme tuolla pimeydessä ihan pimeänä vaeltaisi, on heijastinhommien viimeistään nyt syytä olla kunnossa. Varsinkin lasten ulkovaatteita ostaessa varmistan, että remeleissä on jo tehdasasetuksina riittävästi (ja riittävän hyvin kiinnitettyjä) heijastimia. Perinteinen roikkuva, kova muoviheijastin kun tuppaa olemaan kiipeilevälle, putoilevalle ja kaatuilevalle kaikkea muuta kuin se kätevin vaihtoehto. Ja koska äiti on maailman laiskin kiinnittämään vaatteisiin mitään hakaneulaa vaativampaa. 

Ja koska ne penteleen puvut maksavat enemmän kuin laki sallii.

Kuvien heijastin ei virallisesti ole heijastin, vaan heijastava asuste. Mutta onpahan nätti ja kyllä se ihan oikeasti myös tuolla pimeyden keskellä pilkahtelee. Näitä rosseja on saatavana ihan irtopainoksina ja rintaneulakiinnityksensä ansiosta sen voi laittaa vaikkapa juuri pipoon. 

Hämäränhyssyä kaikille,

-Heidi