Dippadai ja syksyä

 Blogihiljaisuuden aikana syksy on saapunut. Siis ihan oikeasti saapunut, ei vain kalenterin mukaan. Rutiinit rullaa ja arki jyrää kulkee uomassaan. Kaksi nuorinta sujahtivat ongelmitta päiväkotielämään, koululaiset hoitavat hommansa ja allekirjoittaneen uusi työnkuva on osoittautunut mielekkääksi. Mikäs tässä siis ollessa. Kahden vanhimman harraste-elämäkin pyörii jo täydellä teholla. Hivenen huolestuneena tarkastelin lasten viikottaista aktiviteettimäärää; ei kai nyt vaan lapsi uuvu ja stressaannu ja onko sitä vapaa-aikaakaan nyt tarpeeksi? No ei ole uupunut ja vapaa-aikaa on edelleen tylsistymiseen asti. Äitikään ei ole turhan kunnianhimoista sorttia, joten lasten kautta eläminen voidaan jättää laskuista. 

Pientä kiristelyä tosin aiheuttaa The big R, remontti. Mies tekee parhaansa ja pitkä(hkö)ä päivää, mutta omaan silmään hommat edistyy liian hitaasti. Eräänä erityisen väsyneenä iltapäivänä taisin tämän ihan ääneenkiin ärähtää lausua, mitä näin jälkikäteen luonnollisesti kadun syvästi. Kyllä tämä tästä, osaa sitten arvostaa, huolella tekee, hyvä tulee jne. Plus että tämä talo on valtava. Eikä se nyt ihan yksin sitä remonttia joudu tekemään.

Kuvassa tiukkailmeinen talkoolainen push up-kuulosuojaimissaan.

Iso edellä, pieni perässä.

 Kelit ovat onneksi suosineet, ja sisällä ollaan käyty lähinnä nukkumassa ja syömässä. Vasta näin syyskelien alettua todellisuus tämänhetkisten asuinneliöiden rajallisuudesta valkeni. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta kaksi huonetta ja keittiö on kuusihenkiselle perheelle vähän vähän. 

Eristetty ruokasali ja kellahtanut remonttimies.

Syksyistä tihkua toivotellen

-Heidi

Naapuruston helmiä, osa 2.

 Kuluneella viikolla tartuin pitkästä aikaa kutimeen. Mahdollisuus tähän tarjoutui pienimuotoisen myyntitapahtuman merkeissä, kahden korttelin päässä kotoa. 

Kesällä ovensa aukaissut Pikkukylän puoti & Runonkulman galleria kokoaa saman katon alle kaksi ehdotonta lempilastani: käsityöt ja taide.

Puoti & galleria majailee osoitteessa Ylinenkatu 38B, vanhassa talossa, puutalokortteleiden keskellä. Kun ensi kertaa astuin sisään, ensimmäinen ajatukseni oli, että siis tällainen siitä meidänkin kodista tulee. Kunnostettua, vanhaa, rauhallista, selkeää, valoisaa? 

Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä ja kyllä.

Puodin emännät, Mervi ja Marika, ovat tehneet itkettävän upeaa työtä.

Toisen pään talosta ovat vallanneet käsityöt, toisen galleria. Parhaillaan esillä on Teija Lehdon metalligrafiikkaa. Kyllä ei meidän pikkukaupunkiin olisi parempaa paikkaa osattu avata. Täällä mieli lepää ja omakin inspiraatio heräilee.

Mutta siis se kudin. Runonkulmassa järjestettiin Made in Uki- iltapäivä, jossa kokoelma paikallisia kädentaitajia esitteli osaamistaan. Oli kunnia tulla kutsutuksi tähän joukkoon.

Lisäksi tapahtuma osui saumaan, jossa lapseton hetki (vaikka sitten julkisella paikalla kudin kädessä) tuli enemmän kuin tarpeeseen. Sanotaanko, että arki on vaatinut veronsa. 

Neljä tuntia istuin, neuloin, join kahvia ja seurustelin aikuisten kanssa. Lovely.

Kahvin kaveri.

Jospa se inspiraatio olisi tullut jäädäkseen; joulumarkkinoihin on enää rapiat kolme kuukautta. Jaiks.

-Heidi

Viimeinen askel arkeen

Seuraa ulkovaatteiden arvonta.

 Huomenna se alkaa, päiväkoti. Kaksi nuorimmaista ovat tähän päivään asti nauttineet (lähes) aikatauluttomasta ja (melko) kiireettömästä arjesta, meidän muiden kiiruhtaessa töihin/kouluun/harrastuksiin/jonnekin. 

Asianmukaiset tutustumiset on tehty, kahdesti, joten päiväkotinoviiseillamme on joku haisu mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kummallakin tutustumiskerralla tosin sekä henkilökunta että kohtalotoverit olivat jo ulkoilemassa, joten pojille saattoi jäädä ryhmäkoosta hiukan vääristynyt mielikuva. Huomenna vastassa oleva lapsilauma saattaa siis tulla yllätyksenä.

Päiväkodin aloitus on herättänyt minussa äitinä asiaankuuluvan huolestuneita ajatuksia. 

Lapsista tai heidän pärjäämisestään en ole huolissani. Pojat ovat keskivertoa reippaampia sällejä, jotka tilanteen vaatiessa saavat suunsa auki. Molemmat osaavat myös pitää puolensa, kiitos isosiskojen. Eli tämän suheet no worries.

Ja juu, onhan se haikeaa, niin pieniä vielä ja niin se aika kuluu, lapsuus kestää niin hetken ja mitä näitä nyt on. Meillä nyt kuitenkin on kaksi töissä käyvää vanhempaa ja päiväkotisysteemi on meidät jo kahden vanhimman kohdalla vakuuttanut. Luotan henkilökunnan ammattitaitoon ja koko homman yleiseen toimivuuteen. Yhdenkään lapsen pilaamisesta älkäämme syyttäkö päiväkotia, kyllä siihen tarvitaan vähän enemmän.

Mutta siis, ne huolestuneet ajatukset. Lähinnä ne koskevat aamuja, jolloin ovesta olisi saatava koko porukka ajoissa, ruokittuina ja suht asian-ja säänmukaisesti vaatettettuina. Plussaa tulee jos kukaan ei itke. 

Niin ja ne vaatteet ja varusteet. Pitkän kesän jälkeen täytyy taas uhrata ajatus sille, että lapsia kehtaa viedä kotipihaa tai uimarantaa kauemmas. Päiväkotihemmoilla tulisi lisäksi olla vaatetta joka lähtöön; ei ole huonoja ilmoja, vain vääriä varusteita (ja koska lasta ei tästä voi syyttää, väärin lasta varustavia vanhempia). 

Varavaatteet? Joka lähtöön, riittävästi, oikean kokoisia, (nimikoituja,) puhtaita ja koska äiti alkaa hankalaksi, keskenään yhteen sopivia.

Ulkovaatteet? Sis. lukemattomia eri (nimikoituja) vaatekappaleita, vanhemman kuuluu tietää mitkä ja milloin. Termiä säänmukaiset ei voi kyllin korostaa.

Kurakamppeet? (Nimikoidut) housut JA takki. Not gonna happen; yhden sadetakin ostin aikoinaan esikoiselle, käyttämättä jäi. Saappaat kuulemma olisi hyvä olla aina päiväkodilla. Menen suosiolla ostamaan päiväkotiin omat.

Ne varsinaiset vaatteet? Päiväkodin toive: (nimikoidut,) mukavat. Äidin pakkomielle: siistit, ehjät, oikeankokoiset, puhtaat, yhteensopivat. Plussaa varavaatteiden kanssa yhteensopivuudesta. Miehen käsitys: kunhan ei ole isosiskojen.

Saapas nähdä mitä tästä tulee. 

-Heidi

Aikansa kutakin

 

Kesän viimeiset.

Oi ihana kesä. Ihanaa kun olit, ihanaa kun menet. 

Ensi vuonna sitten uudestaan.

Noh, jatkuuhan tuo nyt vielä tovin, vaikka arki tässä huushollissa taas alkaakin. Koulutaipaleensa aloittaa perheestämme jo toinenkin lapsukainen. Nyt voisi kliseisesti todeta, että mihin tämä aika oikein menee? Vastahan minä saattelin esikoista eskariin ja odottelin kuopusta saapuvaksi maailmaan. Nyt tuo samainen kuopus heiluu sorkkarauta kädessä remontin keskellä ja pinnistää Miehen apulaisena nauloja irti lattiasta. 

Onneksi muuttomme osui juuri kesäloma aikaan. Saimme rauhassa asettua ja tutustua, järjestellä ja omaksua. Itselleni muutto tosin oli yllättävän kivuton, noin niin kuin paikkakunnan vaihdon suhteen. Eräs tuttava totesikin, että kotiin on hyvä tulla. Ja kotiinhan minä olen palannut, kahdeksantoista vuoden jälkeen. Välillä olen huomannut Mieheltä kysyä, että miltäs tämä kaikki nyt hänestä tuntuu, viihdytkö? Onko tämä nyt sellaista kun odotit? Kuulemma on. 

Vanhimmat lapset ovat jo saaneet pari sydänystävää, uusi koulu tsekattiin jo keväällä ja reitti keskustaan on opeteltu. Kirjastossa tytöt kävivät jo ihan kahdestaan ja totesivat että voi vitsi miten siistiä.

Paikallisia herkkuja nämäkin.

RemonttiMiehen ruokatauko.

Tänään oli itselläni viimeinen lomapäivä, sen kunniaksi vietimme kesän viimeisen virallisen piknikin. Ilta-auringon jo punertaessa istuimme omenapuun alla ja mietin, että kerrankin kesä on tuntunut tarpeeksi pitkältä. Vaikka muutto veikin koko kesäkuun ja remontti sitten siitä eteenpäin (hamaan ikuisuuteen), olemme kuitenkin ehtineet tehdä vaikka mitä. 

Ja kyllä, tänäkin vuonna minä odotan syksyä. Täällä meren äärellä helteetkin tuntuivat helpommilta kestää, mutta aikansa kutakin. 

Syksyä ilmassa ja puissa.

Orastavaa syksyä (saako näin vielä sanoa?) teille,

-Heidi

Tervetuloa arki

 

Hei hei kuulat, konvehdit ja muut sokeripommit.

Otan ilolla vastaan arjen mukanaan tuoman ryhdin, terveellise(mmä)n ruokavalion ja töihin paluun. 

Aikaisista aamuista saatan hiukan narista. 

Joulu kaikkinensa oli ihana, rentouttava ja kerrankin loma tuntui riittävän pitkältä. Lasten yökyläilyllä lienee osansa asiaan. 

 

 

 Vanha vuosi päätettiin kolmen korvan tulehdusdiagnoosilla ja aattoilta vietettiin vähintäänkin rauhallisissa tunnelmissa. Mitään pizza/punkku/Pähkinänsärkijä-leffa-comboa kummempaa en kyllä kaivannut tahi jaksanutkaan. Yllätyskylään saapunut ystävä antoi leppoisalle illalle viimeisen silauksen, kiitos Netta <3

Uusi vuosi puolestaan aloitettiin jännissä tunnelmissa kun oma all time favourite sisustuslehteni, Koti ja keittiö, tuli tekemään meidän huushollistamme jutun. Siitä lisää tuonnempana.  Muutenkin voisin hiukan ryhdistäytyä ja pyyhkäistä pölyt täältä blogin puolelta.

Tämäkin porukka on kohta koditon.

Nyt uppoudumme toiseksi viimeisen lomapäivän tunnelmiin kera Risto Räppääjän. 
Että chill ja lol ja omg vaan kaikille.

-Heidi

Ei pöl(l)ömpi työpaikka

Tämä kuva on todenmukaista kuvamateriaalia työpaikaltani.

Työn tekeminen on (useimmille meistä) melkolailla välttämätöntä. Jos siis tykkää syömisestä ja katosta päänsä päällä.  

Mukavan työn tekeminen on tervetullutta bonusta, em. seikkojen päälle. 

Mukavan työn tekeminen mahdottoman mukavassa työyhteisössä on jo sellaista arkielämän luksusta, ettei paremmasta väliä.

p

Edellinen työnantajataho (neljän hengen tiimi vs. minä) oli vaativa, väliin riitaisa, epäoikeudenmukainen, ajoittain hyvinkin stressaava ja meluisa.

Työn luonne vaati täydellistä sitoutumista, rahallisen korvauksen ollessa naurettava pienehkö. Hyviäkin hetkiä toki oli, lukemattomia. Onneksi siis leipätyön ohella myös tämä työsuhde jatkuu, hamaan tulevaisuuteen (tai ainakin vuoteen 2029).

Life treats me well indeed.

-Heidi

Busy busy busy

Viikonlopun rento rötväily vaihtui tällä viikolla enemmän tai vähemmän kiivaaseen toimintaan. Ohjelmassa oli mm. koti-koulu-toimintapäivää, anoppilassa kyläilyä, (jälleen yksien) synttäreiden valmistelua, viikon varrella kertyneen kaaoksen raivausta ja kakluunin edessä haaveilua. 

Ja koska tekemistä oli aikaan nähden aivan liikaa melko paljon, aloitin em. suman purkamisen tyhjentämällä, siivoamalla ja purkamalla kirjahyllyn. 

Tästä saan syyttä ihan itseäni.

Kuusi laatikollista levyjä, joita kukaan ei kuuntele.

Ihanaa alkavaa viikkoa,

-Heidi

Vii-kon-lop-pu

Kyllä on kuulkaa hassua, kuinka viikonlopun 
merkitys nykyään korostuu meikäläisen elämässä. 

Kaksi viikkoa sitten tyhjensin käsilaukkuni vaipoista, parittomista sukista ja talouspaperimytyistä ja sujautin tilalle kalenterin (vuoden 2011 tosin, vasta seuraavana päivänä löysin sen oikean). Aamukahvi termosmukissa ja perhe taustapeilissä vilkuttaen huristin, pienoisen tauon jälkeen, kohti työelämää. Erinäiset tahot ovat asiaankuuluvasti hämmästelleet, 
kuinka raaskin mennä töihin jo nyt,  
kun se teidän pieninkin on vasta vuoden. 
Oikein Erittäin hyvin, kiitos kysymästä.

Uuteen elämänvaiheeseen sujahtaminen kävi melko kivuttomasti, vaikka joitain asioita jaksan edelleenkin, varovaisen ilahtuneena, hämmästellä. 

Ensinnäkin hiljainen takapenkki. Koko kesän olen olkani yli huudellut uhkauksia, kiristystä ja lahjontaa kyytiin vyötetylle apinalaumalle. Nyt ainoat äänet ovat Emma Salokoski feat. minä. Tähän en uskalla tottua, joukkokuljetukset jatkuvat työajan ulkopuolella. 

Toiseksikin minua mietityttää yhtälö, jonka mukaan olen tunnin työmatkan (x2) ja työssä vietetyn päivän jälkeen kärsivällisempi, rentoutuneempi, tyytyväisempi (ja todennäköisesti mukavampi) kuin koko päivän kotona oltuani. Bonuksena ja korvaamattomana tukena tälle kaikelle minulla tosin on Mies, jonka koti-isyyden taso hipoo pyhimyksen rajoja. Kiitos, tänä vuonna isänpäivää todella kannattaa odottaa <3

Kolmantena, eikä suinkaan vähäisempänä, on se kuun viimeinen. Sitä odotellessa, itseni palkitsemis-ostoslista on jo kirjoitettu.

Tähän postaukseen sopisi kuva termosmukista, muistikirjasta tai sellainen veikeä auton taustapeilistä otettu omakuva. En viitsi, koska nyt on vii-kon-lop-pu. Näiden sijasta laitan kuvan viikonloppuherkuista, jotka kohta pöytää katetaan  ja parhaassa seurassa nautitaan. 3 veen kanssa nostimme perunasadon ja pienet kädet napsivat huolella tarhapavut. Punaviinikin taitaa olla jo kaatoa vaille valmis. Huomenna saamme talon täyteen synttärivieraita ja minä luokseni rakkaan ystävän.

Jos tämä tällaisena jatkuu niin kyllä kelpaa.

Viikonloppua teille, 

ihan jokaiselle :)

-Heidi

Paikka kaikelle

Ja kaikki paikalleen. Harvinaisen selkeä ja yksinkertainen ohje. Meillä sen toteutusta ei ole saatu vietyä ihan loppuun asti, mutta harjoitukset jatkuvat. Mielestäni meillä ei edes ole paljon tavaraa, ei ainakaan mitään hirveästi turhaa sellaista. Itsekin kuitenkin syyllistyn laskemaan tavaran käsistäni johonkin. Ja hetken päästä hermostun ja ärähdän, 

kun mikään ei ole siellä missä sen pitäisi olla!

Olen taipuvainen ajattelemaan, että ongelma on puhtaasti matemaattinen. Jos ihmisjoukosta 6/6 levittää tavaraa ja 1/6 laittaa niitä, rajallisen ajanjakson ajan, takaisin paikoilleen, yhtälö ei vain voi toimia. 

Vai mitä?

Näillä luulisi olevan oma paikkansa.

Tämä pöytä tuotiin keittiöön kukkia ja kynttilöitä varten.

Lehdet ovat kuitenkin kotelossa.

Iltapesua odotellessa.

Äiti, sun puhelin soi. Jossain.

-Heidi

Arkista ihanuutta

Eilen teki julmetusti mieli jotain hyvää. Kahvin kanssa (ja sen jälkeenkin). Paitsi tulevaa äkillistä herkkuhimoa, myös satunnaisten remonttiapulaisten kahvittelua silmällä pitäen laitoin korvapuustit vireille. Ne kun maistuvat lähes yhtä hyvältä pakkasesta sulatettuinakin. Viime leivontasessiosta pakkaseen asti päätyi vaivaiset viisi puustia, tällä kertaa täytyy ehkä pussittaa herkut nopeammin piiloon. 

Aiemmin viikolla tulleen Koti ja keittiö- lehden olin säästellyt hetkeen, jolloin olisin yksin, rauhassa ja kiireetön. Ja tähän tuokioon tuore puusti ja kahvi sopivat kuin nenä päähän. Nyt naatitaan.

 -Heidi