Lähtökuopissa

 Kyllä se vaan jälleen kerran pääsi yllättämään. 

Ja livahtamaan käsistä. Marraskuu nimittäin. 

Kuinka kuukausi, joka on näinkin synkkä, kylmä, märkä ja kaikin tavoin inha, voikin kulua tällaista vauhtia? 

No tietysti siksi, että sen aikana olisi saatava tehdyksi tuhat ja yksi asiaa. Eikä tähän edes ole laskettu perhettä taikka työtä (parisuhteen laatuajasta nyt puhumattakaan. 

Kummasti nämä asiat vain ovat rullanneet ja palaset paikoilleen loksahdelleet, lähes joka taholla. Ensimmäisen markkinarysäyksen tavarat ovat jo lähes pakkaamista vaille valmiit. Odotukset viikonlopulle ovat matalahkot, jos nyt vaikka edes sateelta säästyttäisiin. Jotenkin en jaksa uskoa, että kaikesta kaupallisesta joulumölinästä huolimatta kukaan vielä tosissaan lähtee Suurtorille jouluostokset mielessään, korkeintaan joulumieltä virittelemään. 

No, pessimisti ei pety ja markkinat jatkuvat vielä kolme viikkoa. Tervetuloa moikkaamaan kaikki tutut ja tuntemattomat, päivystämme kojuinemme siinä Katedral skolanin edessä!

Kuvien sydämet ovat pellavaa, passelit vaikkapa kuuseen (tai eskarihenkilökunnan pakettiin, kuten meillä jo toista vuotta..)

Vähemmän hektistä loppu viikkoa toivotellen

-Heidi

Round two

Kotimme sisätilat on viiden asumisvuoden aikana käyty kauttaaltaan läpi. Kerran. Vaikka järki sanoo, että koti asumisen jäljiltä kuluu ja nuhertuu, ajatus uusintaremontista tuntui kaukaiselta (ja silmien tosiasioilta sulkemiselta). Talossa kun kuitenkin itseni lisäksi asuu neljä lasta ja ylimalkaisen siisteyskäsityksen omaava Mies, joten olihan tämä nyt odotettavissa. 

Myönnettäköön, että silloin aikanaan eteinen jäi hiukan viimeistelyä vaille. Listat, kynnykset, katon ja portaiden uusintamaalaus jäivät uusien projektien jalkoihin ja ne päätettiin tehdä sitten joskus. 

Olen myös valmis tunnustamaan virheeni tapetin valinnassa. 

Vaalea peperitapetti lapsiperheen eteisessä 

(tai ylipäätään missään huoneessa)? 

What ever was I thinking.

Listojen puuttuessa kissa kynsii ovenpielet mennen tullen ja lapsi syö pellavaeristettä kynnyksen raosta. Lisäksi eteinen yksinkertaisesti näyttää järkyttävän rumalta ja epäsiistiltä. Sanonta 'eteinen on kodin käyntikortti' ei enää jaksa huolettaa. Ja ihan vaan, koska en enää jaksa välittää moisesta ja oma silmä on (ihme kyllä) tähän läävään jo turtunut.

Tällaista.

Tällaisen tilalle.

Ketä tästäkin voi syyttää?

Listojen merkitystä ei parane vähätellä.

Kuva puhukoon puolestaan.

Mutta. Tähän on siis vihdoin tulossa muutos. Ensimmäinen askel, tapetin valinta ja tilaus, on suoritettu. Deadline on asetettu sopivasti jouluksi, joten remonttistressi voidaan näppärästi niputtaa yhteen kaiken muun hössäyksen kanssa. Tänä vuonna kadonnut kuusenjalka ja viimetingan jouluostokset eivät kuulkaas tunnu missään.

Marraskuista tuhnua kaikille,

-Heidi

Making of

Vaikka joulukorttien lähetys jää joka vuosi välillä viime tippaan, niiden valmistelu sentään aloitetaan hvyissä ajoin. Tästäkin kiitos tosin kuuluu kuvaajaystävämme tiukalle aikataululle; jotkut ihmiset kun oikeasti tekevät asiat ihan suosiolla hyvissä ajoin.

Joulukorttikuvan ottamisen olen jo vuosia luovuttanut suosiolla ammattilaisen käsiin. Osaava ihminen plus laatukamera ovat yhdistelmä, jota vastaan en oman pokkarini kanssa lähde kilpailemaan. Sitä paitsi kuvauspaikalla tarvitaan assistenttia (=minua), joka varmistaa, että lopputuloksessa varmasti näkyy oikea määrä suht oikealla ilmeellä varustettuja lapsia. Tämän vuotisissa kuvauksissa ilma oli lisäksi masentavan marraskuinen ja toimenkuva laajeni sateenvarjon kannatteluun kuvaajan yllä.

Uskon, että kaikesta kähinästä, tuuppimisesta, irvistelystä ja ikkunoiden nuolemisesta huolimatta on lopputuloksena jälleen kerran tunnelmallinen hetki joulunodotusta. Ja jos ei muuta, kuvasta välittyy se mallien todellinen sielu. Kyllä ei sellaiseen joka kuvaaja pysty!

Kaikkeen sitä joutuu.

Joulukorttikuvan otti ja painovalmiiseen muotoon käsittelee Kuvakas, eli Arto Arvilahti. Lisää Arton töitä täällä.

Tihkuisen harmauden keskeltä

-Heidi  

Little helper

Kun inspiraatio iskee, ei lupia kysellä. 

Äidiltä nyt ainakaan.

Rysän päältä!

Mitä ihaninta viikonloppua, kaverit!

-Heidi (ja apuri)

Avaimista asiaa

Kotiimme on vuosien varrella kannettu yksi jos toinenkin vanha lipasto, pöytä, senkki ja kaappi. Vanhojen huonekalujen viehätys piilee ajan patinassa, kestävyydessä, kauneudessa, ekologisuudessa - ja lukittavissa ovissa. Neljän lapsen huushollissa lukottomat kaapit ja laatikot ovat vanhempien tyhmyyttä ja lapsille vapaata riistaa, joten niihin ei voi säilöä mitään vanhoja sanomalehtiä tai lapasia arvokkaampaa. (En minä oikeasti vanhoja sanomalehtiä varastoi, se oli vain esimerkki.) 

Näin ollen olen ottanut (=ostanut) riemulla vastaan jokaisen kohdalle osuneen toimivilla lukoilla varustetun huonekalun, joille kaiken lisäksi on löytynyt oikeasti käyttöä. Ja voin sanoa, että säilytystilaa ei meillä edelleenkään ole liikaa. Miksiköhän muuten ennen vanhaan kaikkiin huonekaluihin laitettiin se lukko? Epärehellisiä piikoja vaiko varkaita varten? Niillä tuskin estettiin lapsia levittämästä äidin Glorioita ja kynttilävarastoja ympäri olohuonetta. Oli miten oli, me like. Joskus olen vasta huonekalun kotiuduttua tajunnut, että lukko onkin sökö. Tällöin otetaan käyttöön epäkäytännöllinen ja -esteettinen keino, joka pitää näppäräsormisemmankin ipanan loitolla äidin aarteista.

For adult only.

Usein mööpelin kylkiäisenä olen saanut sekalaisen avainnipun ja myyjän kehoituksen 'kokeilla mikä noista sopii '. Ylijäämäavaimia lojuu siis nurkissa sopivasti, koska ainuttakaan en suostu pois heittämään. Jälleen kerran kouriintuntuva esimerkki, kuinka ennen kaikki oli niin paljon kauniimpaa; ei ole nykyabloysta näille  kaunottarille kilpailijaksi. Ja koskapa ovat niin mahdottoman mukavia katsella, keräsin laatikoiden pohjalta kokoelman ja ripustin seinälle.

 

Luomukseni nähdessään kuusivuotias totesi, että 'tuo yksi on muuten meidän leikkimökin avain'. Noh, mökki on jo talviteloilla, joten avain luvattiin taidekäyttöön kevääseen asti.

Rattoisaa päivää teille, 

-Heidi