keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Naapuruston helmiä osa 1.

Kohta kuukauden päivät ollaan täällä elelty, mutta vasta kuopuksen kummitädin kyläilyn kunniaksi kävimme testaamassa naapuruston (kirjaimellisesti) makeimman nähtävyyden. Vain parin korttelin päästä meiltä on ovensa avannut pikkuruinen helmi nimeltään Pink vanilla dessert.

 

 Pikkukaupunkimme kahvilatarjonta ei tähänkään asti ole ollut olematonta, mutta PVD:n cupcakesit, cookiesit ja muut kerrassaan söpöset herkut tuovat siihen oman, ainutlaatuisen säväyksensä. Vitriinissä kököttää toinen toistaan houkuttelevampia vaihtoehtoja, joista sitten pitäisi valita se paras. Mahdotonta. Herkkuvalikoima vaihtelee päivittäin ja facebookista voi etukäteen tsekata päivän kattauksen. Suolaistakin on tarjolla, esmes bageleita, mutta tällä käynnilla blokkasimme vitriinistä kaksi erilaista cupcakesia (cookies'n'cream ja strawberry-chocolate) ja kylmäkaapista ameriikan herkkua eli Snapples-juoman. 
 
Wou!

 Ja voi pojat, olipahan hyvää. Kuppikakkuhommat ovat itselleni vielä suhteellisen vieraita, sinnikkäästi niputan ne samaan kategoriaan muffinssien kanssa. Mutta onhan ne nyt kaksi vallan eri asiaa; kuppikakuissa kuorrutus on se juttu. PVD:n kakuissa kuorrutuksen kanssa ei (onneksi) pihistellä, kuopus kun keskittyi lusikoimaan vain ja ainoastaan sitä. 

Puutteita asiakkaan luetunymmärtämisessä.
 Vierailun ainoa tenkkapoo tuli, maksun hetkellä, kun tajusimme käteisosaston huutavan tyhjyyttään. Kortilla ei valitettavasti voinut maksaa (mikä kyllä ilmoitettiin varsin selvästi heti ulko-ovessa). Arvoimme jo kumpi lähtee käpäisemään automaatilla,  mutta tiskin takaa löytyi joustavuutta ja loistavaa palveluasennetta; voisimme kuulemma syödä ensin kaikessa rauhassa ja hakea vasta sitten rahaa. Palvelu oli muutoinkin kerrassaan lupsakkaa ja ystävällistä, bonuksena pääsee puhumaan lontoota. Työtä tehdään ja putiikkia pyöritetään selvästikin suurella tunteella ja sydämellä <3. Kiitos teille, nähdään taas!

-Heidi

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Kohteessa ollaan!

Siinä se nyt on, kaupungin korkeimmalla mäellä.
Viime viikkoina on blogihommat jääneet pahemman kerran paitsioon. Kiitos ja anteeksi lukijat, jotka uskollisesti olette kuitenkin täällä vierailleet.

Aivan liian monen mutkan ja odottelun kautta olemme päässeet uuteen kotiin. Talon vapautumisajankohdan suhteen tuli eteen pieni situation, väliaikaismajoituksessakin ehdimme olla kahdessa eri osoitteessa. Mutta täällä siis ollaan, vihdoin ja viimein. Tavaroista on purettu käyttöön vain ne tarpeellisimmat, vaatteita haetaan vintiltä vähän kerrallaan ja vain tarpeeseen. Arkinen elomme pyörii tulevat kuukaudet kahden huoneen ja keittiön kokoonpanossa, neliöitä sentään on likemmäs 70m2. Koitan ajatella tilannetta positiivisimman kautta (pakkohan se on); remontin edetessä jokainen valmistuva lisäneliö, huoneesta puhumattakaan, on silkkaa, puhdasta ylellisyyttä.

Purkuhommia.





Mutta se muutosta ja sen mutkista. Remontti sen sijaan, se etenee. Siis oikeasti etenee, isolla eellä. Purkaminen sujuu, todisteena siitä kaksi ja puolikas raadeltua huonetta ja lavallinen jätettä. Sekä viikon sisään kolme(!) uimareissua lasten kanssa. Ei tullut meidän lapsista remonttiorpoja tänä kesänä, pisteet siitä Miehelle. 
Toki hommaa on vielä valtavasti edessä, mutta varovainen toiveikkuus nostaa päätään. Jospa tämän talon kanssa pääsisimmekin hiukan helpommalla. Jospa jotain olisimme oppineet ja virheistämme viisastuneet. Miehen viime vuosina taajaan viljelemä vitsi kalahti omaan nilkkaan: ensimmäinen talo oli kuin olikin se harjoituskappale, nyt tehdään kotia loppuiäksi. Ammattimies totesi kaikkien kolmen kakluunin olevan moitteettomassa kunnossa ja putkimies antoi siunauksensa vanhoille putkille. Mies totesi että 'nyt tehdään eikä ihmetellä' ja meni ja tilasi keittiösuunnitelman, kalusteetkin viittä vaille. 

Keittiön tilalle tulee keittiö.
4-v liikkuu remontin keskellä kuin kotonaan (missä tietysti siis onkin).

Arki rullaa, olosuhteista viis.
Mies kysyi keväällä, että en kai meinaa tästä mitään remonttiblogia tehdä. Vastasin vain että mitäs luulisit. Jos tänne nyt jotain ajatuksia saisi kirjattua matkan varrelta, vaikka sitten dokumentiksi itselle. Kuitenkin se aika taas menee ja kultaa kaiken epämukavan, vähän niinkuin raskausaikanakin tuppaa käymään. Ei ihme, että meitäkin on näin monta.

Ihanaista kesää, 

-Heidi