sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Made in China

Tapahtuma-aika: joulukuinen lauantai
Tapahtumapaikka: joulumarkkinat länsisuomalaisessa kaupungissa
Henkilöt: markkinamyyjä/käsityöläinen, keski-ikäinen mies"asiakas"

Keski-ikäinen mies seisahtuu neuleita myyvälle kojulle ja katselee myytäviä tuotteita hiljaisuuden vallitessa.

Markkinamyyjä: - Hei!
Asiakas: (murahtaa, tarkastelee tuotteita sanomatta sanaakaan.)
Asiakas: (voitonriemuisena) - Nämä on tehty koneella!
Myyjä: - Ei, kyllä ne on ihan käsintehtyjä. Siksi tuossa  lapussakin lukee tuo "Hand made".
A: - Koneella on tehty. Ei tuollaisia käsin saa. 
M: - Niin no, ne on kyllä ihan oikeasti tehty käsin.
A: - Mistäs sinä tiiät, kunhan valehtelevat että saavat kaupaksi.
M: - ? 
A: - No siellä Kiinassa. Tai mistä Virosta nuo nyt tulevat.
M: - Ruskolta itse asiassa. 
A: - ?
M: - Niin kun minä asun Ruskolla. Nämä ovat minun tuotteitani. Ihan olen itse tehnyt. Käsin.
A:  (mulkoilee epäluuloisesti myyjää ja tuotteita vuoronperään) 
   - Vai käsintehty.  

Asiakas jatkaa murahdellen matkaansa tarkastelemaan naapurikojun huovutettuja tonttuja.

A: (haastavasti) - No varmaan nämäkin on sitten käsintehty?!


Kyllä niin lämmittää tuo suora asiakaspalaute.


-Heidi

 



torstai 22. marraskuuta 2012

Lähtökuopissa

 Kyllä se vaan jälleen kerran pääsi yllättämään. 
Ja livahtamaan käsistä. Marraskuu nimittäin. 
Kuinka kuukausi, joka on näinkin synkkä, kylmä, märkä ja kaikin tavoin inha, voikin kulua tällaista vauhtia
No tietysti siksi, että sen aikana olisi saatava tehdyksi tuhat ja yksi asiaa. Eikä tähän edes ole laskettu perhettä taikka työtä (parisuhteen laatuajasta nyt puhumattakaan


Kummasti nämä asiat vain ovat rullanneet ja palaset paikoilleen loksahdelleet, lähes joka taholla. Ensimmäisen markkinarysäyksen tavarat ovat jo lähes pakkaamista vaille valmiit. Odotukset viikonlopulle ovat matalahkot, jos nyt vaikka edes sateelta säästyttäisiin. Jotenkin en jaksa uskoa, että kaikesta kaupallisesta joulumölinästä huolimatta kukaan vielä tosissaan lähtee Suurtorille jouluostokset mielessään, korkeintaan joulumieltä virittelemään. 
No, pessimisti ei pety ja markkinat jatkuvat vielä kolme viikkoa. Tervetuloa moikkaamaan kaikki tutut ja tuntemattomat, päivystämme kojuinemme siinä Katedral skolanin edessä!

Kuvien sydämet ovat pellavaa, passelit vaikkapa kuuseen (tai eskarihenkilökunnan pakettiin, kuten meillä jo toista vuotta..)

DSCF4307



Vähemmän hektistä loppu viikkoa toivotellen

-Heidi


sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Round two

Kotimme sisätilat on viiden asumisvuoden aikana käyty kauttaaltaan läpi. Kerran. Vaikka järki sanoo, että koti asumisen jäljiltä kuluu ja nuhertuu, ajatus uusintaremontista tuntui kaukaiselta (ja silmien tosiasioilta sulkemiselta). Talossa kun kuitenkin itseni lisäksi asuu neljä lasta ja ylimalkaisen siisteyskäsityksen omaava Mies, joten olihan tämä nyt odotettavissa. 

Myönnettäköön, että silloin aikanaan eteinen jäi hiukan viimeistelyä vaille. Listat, kynnykset, katon ja portaiden uusintamaalaus jäivät uusien projektien jalkoihin ja ne päätettiin tehdä sitten joskus. 
Olen myös valmis tunnustamaan virheeni tapetin valinnassa. 
Vaalea peperitapetti lapsiperheen eteisessä 
(tai ylipäätään missään huoneessa)? 
What ever was I thinking.

Listojen puuttuessa kissa kynsii ovenpielet mennen tullen ja lapsi syö pellavaeristettä kynnyksen raosta. Lisäksi eteinen yksinkertaisesti näyttää järkyttävän rumalta ja epäsiistiltä. Sanonta 'eteinen on kodin käyntikortti' ei enää jaksa huolettaa. Ja ihan vaan, koska en enää jaksa välittää moisesta ja oma silmä on (ihme kyllä) tähän läävään jo turtunut.

Tällaista.

Tällaisen tilalle.

Ketä tästäkin voi syyttää?

Listojen merkitystä ei parane vähätellä.

Kuva puhukoon puolestaan.

Mutta. Tähän on siis vihdoin tulossa muutos. Ensimmäinen askel, tapetin valinta ja tilaus, on suoritettu. Deadline on asetettu sopivasti jouluksi, joten remonttistressi voidaan näppärästi niputtaa yhteen kaiken muun hössäyksen kanssa. Tänä vuonna kadonnut kuusenjalka ja viimetingan jouluostokset eivät kuulkaas tunnu missään.


Marraskuista tuhnua kaikille,
-Heidi

lauantai 10. marraskuuta 2012

Making of

Vaikka joulukorttien lähetys jää joka vuosi välillä viime tippaan, niiden valmistelu sentään aloitetaan hvyissä ajoin. Tästäkin kiitos tosin kuuluu kuvaajaystävämme tiukalle aikataululle; jotkut ihmiset kun oikeasti tekevät asiat ihan suosiolla hyvissä ajoin.

Joulukorttikuvan ottamisen olen jo vuosia luovuttanut suosiolla ammattilaisen käsiin. Osaava ihminen plus laatukamera ovat yhdistelmä, jota vastaan en oman pokkarini kanssa lähde kilpailemaan. Sitä paitsi kuvauspaikalla tarvitaan assistenttia (=minua), joka varmistaa, että lopputuloksessa varmasti näkyy oikea määrä suht oikealla ilmeellä varustettuja lapsia. Tämän vuotisissa kuvauksissa ilma oli lisäksi masentavan marraskuinen ja toimenkuva laajeni sateenvarjon kannatteluun kuvaajan yllä.

Uskon, että kaikesta kähinästä, tuuppimisesta, irvistelystä ja ikkunoiden nuolemisesta huolimatta on lopputuloksena jälleen kerran tunnelmallinen hetki joulunodotusta. Ja jos ei muuta, kuvasta välittyy se mallien todellinen sielu. Kyllä ei sellaiseen joka kuvaaja pysty!




Kaikkeen sitä joutuu.




Joulukorttikuvan otti ja painovalmiiseen muotoon käsittelee Kuvakas, eli Arto Arvilahti. Lisää Arton töitä täällä.


Tihkuisen harmauden keskeltä

-Heidi  


perjantai 9. marraskuuta 2012

Little helper


Kun inspiraatio iskee, ei lupia kysellä. 
Äidiltä nyt ainakaan.


Rysän päältä!








Mitä ihaninta viikonloppua, kaverit!

-Heidi (ja apuri)

torstai 8. marraskuuta 2012

Avaimista asiaa

Kotiimme on vuosien varrella kannettu yksi jos toinenkin vanha lipasto, pöytä, senkki ja kaappi. Vanhojen huonekalujen viehätys piilee ajan patinassa, kestävyydessä, kauneudessa, ekologisuudessa - ja lukittavissa ovissa. Neljän lapsen huushollissa lukottomat kaapit ja laatikot ovat vanhempien tyhmyyttä ja lapsille vapaata riistaa, joten niihin ei voi säilöä mitään vanhoja sanomalehtiä tai lapasia arvokkaampaa. (En minä oikeasti vanhoja sanomalehtiä varastoi, se oli vain esimerkki.) 



Näin ollen olen ottanut (=ostanut) riemulla vastaan jokaisen kohdalle osuneen toimivilla lukoilla varustetun huonekalun, joille kaiken lisäksi on löytynyt oikeasti käyttöä. Ja voin sanoa, että säilytystilaa ei meillä edelleenkään ole liikaa. Miksiköhän muuten ennen vanhaan kaikkiin huonekaluihin laitettiin se lukko? Epärehellisiä piikoja vaiko varkaita varten? Niillä tuskin estettiin lapsia levittämästä äidin Glorioita ja kynttilävarastoja ympäri olohuonetta. Oli miten oli, me like. Joskus olen vasta huonekalun kotiuduttua tajunnut, että lukko onkin sökö. Tällöin otetaan käyttöön epäkäytännöllinen ja -esteettinen keino, joka pitää näppäräsormisemmankin ipanan loitolla äidin aarteista.

For adult only.

Usein mööpelin kylkiäisenä olen saanut sekalaisen avainnipun ja myyjän kehoituksen 'kokeilla mikä noista sopii '. Ylijäämäavaimia lojuu siis nurkissa sopivasti, koska ainuttakaan en suostu pois heittämään. Jälleen kerran kouriintuntuva esimerkki, kuinka ennen kaikki oli niin paljon kauniimpaa; ei ole nykyabloysta näille  kaunottarille kilpailijaksi. Ja koskapa ovat niin mahdottoman mukavia katsella, keräsin laatikoiden pohjalta kokoelman ja ripustin seinälle.



Luomukseni nähdessään kuusivuotias totesi, että 'tuo yksi on muuten meidän leikkimökin avain'. Noh, mökki on jo talviteloilla, joten avain luvattiin taidekäyttöön kevääseen asti.


Rattoisaa päivää teille, 

-Heidi

tiistai 23. lokakuuta 2012

Pilkahdus pimeässä

Syksy on saavuttanut vaiheen, jolloin vähäisinkin valon pilkahdus tuntuu imeytyvän kaikkialla vallitsevaan märkyyteen ja harmauteen. Myös se ihan oikea pimeys laskeutuu päivä päivältä aikaisemmin. Joka syksy jaksan hämmästyä, kun jossain vaiheessa pimeys alkaa jo pikku kakkosen aikaan (ajanjakso viidestä kuuteen on taloudessamme illan virallinen rajapyykki). Asumme sen verran korvessa omassa rauhassa, että täällä pimeä on tiheää, sysimustaa, oikeasti pimeää. 

Ei sillä, että tämä pimeys minua ahdistaisi. Päinvastoin se antaa luvan ripustella jouluvalot hyvissä ajoin kuistille ja syreenipuskiin sekä päivittää kynttilä- ja lamppuöljyvarastot. Että tervetuloa talvi ja pimeys. Ja lumi, luonnollisesti (ja ennen kaikkea).

Ja jotta itse emme tuolla pimeydessä ihan pimeänä vaeltaisi, on heijastinhommien viimeistään nyt syytä olla kunnossa. Varsinkin lasten ulkovaatteita ostaessa varmistan, että remeleissä on jo tehdasasetuksina riittävästi (ja riittävän hyvin kiinnitettyjä) heijastimia. Perinteinen roikkuva, kova muoviheijastin kun tuppaa olemaan kiipeilevälle, putoilevalle ja kaatuilevalle kaikkea muuta kuin se kätevin vaihtoehto. Ja koska äiti on maailman laiskin kiinnittämään vaatteisiin mitään hakaneulaa vaativampaa. 
Ja koska ne penteleen puvut maksavat enemmän kuin laki sallii.

Kuvien heijastin ei virallisesti ole heijastin, vaan heijastava asuste. Mutta onpahan nätti ja kyllä se ihan oikeasti myös tuolla pimeyden keskellä pilkahtelee. Näitä rosseja on saatavana ihan irtopainoksina ja rintaneulakiinnityksensä ansiosta sen voi laittaa vaikkapa juuri pipoon. 




Hämäränhyssyä kaikille,

-Heidi

lauantai 20. lokakuuta 2012

Palmikkoa peliin

Elokuussa, lankatilausta miettiessäni, kävin maahantuojan putiikissa näpelöimässä Katian iki-ihania lankoja. Minut jo aiemmin vakuuttaneesta Peru-langasta lähti, vanhojen tuttujen ohella, tilaukseen muutama uusi väri. Värivalikoiman edessä iskee runsaudenpula (ja ahneus)ja haluaisin hamuta varastoon joka laatua. Yritin kuitenkin pitää maltin mielessä (ja laskun kohtuullisena) ja poimin sävyjä, jotka sopisivat keskenään ristiin rastiin. Olin jo tekemässä lähtöä, kun iskin silmäni mallikansion loppupuolella piilotelleeseen aarteeseen. 
Ja voi morjens, se oli rakkautta ensi hypistelyllä! Pehmeää, paksua, selkeää (melko abstrakti mutta itselleni ehdoton vaatimus langalle). Ja sanomattakin on selvää, että väreissä löytyi. Pitkähkön pohdiskelun ja itsenivakuuttelun jälkeen plokkasin neljä ihaninta, suljin silmäni laskun loppusummalta ja astuin tyytyväisenä ulos putiikista. 

Ja eilen, pitkän odotuksen jälkeen, Maxi merinot saapuivat. Langassa on 55% merinovillaa ja 45% akryylia. Juuri tuo merinovilla takaa laadun ja pehmeyden, samoin kuin valitettavan arvokkaan hinnan. Näin ollen mietin entistä tarkemmin, mitä kaikkea tuosta ihanuudesta neuloisin, että lanka varmasti saisi arvoisensa paikan. 

Palmikkoneule on häilynyt ajatuksissa jo pidemmän aikaa, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Perusvarastostani löytyvä Novitan Isoveli on tähän tarkoitukseen juuri passeli, varsinkin sukkiin ja lapasiin. Muutaman palmikkopaidan olen kotiväelle (!) saanut vuosien mittaan aikaiseksi, samoin ystävän lahjasukkien varret olen palmikoinut. Olkoon vuorossa on siis pipo. 
Pipoon valikoitui yksinkertainen neljän silmukan palmikon ja sileän raidan yhdistelmä, joka toimi oikein mallikkaasti. 

Valmis pipo näytti hiukan paljaalta, joten näpräsin somisteeksi vanhan kunnon tupsun. Novitalla on tupsujen tekemiseen oma vekottimensa, jolla homma ilmeisesti toimii perinteistä menetelmää nopeammin ja helpommin. Pahvikiekkojen kanssa tuhertaessani lisäsin tämän ihmekoneen ostoslistalleni.






Viikonloppua, kaverit!

-Heidi

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Joulukiireet; check!

Arki tulemisineen ja menemisineen on asettunut uomaansa ja rutiinit rullaavat mukavasti. Ja jotta elo ei kävisi vallan tylsäksi, joulunaluskiireet on laitettu hyvissä ajoin vireille; eivät jää sitten viime tinkaan. Myyntipaikka perinteisille Turun Vanhan Suurtorin joulumarkkinoille nasahti kaikille neljälle markkinaviikonlopulle, joten tumppua ja sukkaa on syytä lyödä tiskiin kassikaupalla. 

Olen jo aikoja sitten seonnut laskuissa, kuinka mones vuosi tämä mahtaa kyseisessä tapahtumassa olla, mutta veikkaisin että 14. Miljöö ei voisi olla tunnelmallisempi ja jouluisempi (kunhan vain ei räntää roiski taivaan täydeltä). Vanhanajan meininki ulottuu myyjien vaatetuksesta idylliseen, sähkökynttilättömään joulukuuseen ja tiernapoikien esitykseen. Täältä on turha etsiskellä metrilakua tai angrybirdsyhtäänmitään. Myyntiartikkeleissa avainsanat ovat käsintehty, kaunis, kotimainen ja luonnonmateriaalit. 

Meillä Mies hoitaa myyntipuolen, luoja tietää, että minä olen jo osuuteni tehnyt. Oma roolini on kiikuttaa myyntitykille naapurikojuista glögiä, riisipuuroa ja lammasmakkaraa. Sekä ostaa jokavuotiset havukranssit ja olkipukit, luonnollisesti aina samalta myyjältä. Tietyissä asioissa olen mielelläni urautunut.
Jos suinkin vain Turun seudulla joulun alla liikutte, tulkaa ihmeessä!
Tästä tapahtuman virallisille sivuille.


Joulua virallisesti odotellen,
-Heidi

torstai 27. syyskuuta 2012

Ei pöl(l)ömpi työpaikka

Tämä kuva on todenmukaista kuvamateriaalia työpaikaltani.

Työn tekeminen on (useimmille meistä) melkolailla välttämätöntä. Jos siis tykkää syömisestä ja katosta päänsä päällä.  
Mukavan työn tekeminen on tervetullutta bonusta, em. seikkojen päälle. 
Mukavan työn tekeminen mahdottoman mukavassa työyhteisössä on jo sellaista arkielämän luksusta, ettei paremmasta väliä.
p
Edellinen työnantajataho (neljän hengen tiimi vs. minä) oli vaativa, väliin riitaisa, epäoikeudenmukainen, ajoittain hyvinkin stressaava ja meluisa.
Työn luonne vaati täydellistä sitoutumista, rahallisen korvauksen ollessa naurettava pienehkö. Hyviäkin hetkiä toki oli, lukemattomia. Onneksi siis leipätyön ohella myös tämä työsuhde jatkuu, hamaan tulevaisuuteen (tai ainakin vuoteen 2029).
Life treats me well indeed.

-Heidi

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Busy busy busy

Viikonlopun rento rötväily vaihtui tällä viikolla enemmän tai vähemmän kiivaaseen toimintaan. Ohjelmassa oli mm. koti-koulu-toimintapäivää, anoppilassa kyläilyä, (jälleen yksien) synttäreiden valmistelua, viikon varrella kertyneen kaaoksen raivausta ja kakluunin edessä haaveilua. 
Ja koska tekemistä oli aikaan nähden aivan liikaa melko paljon, aloitin em. suman purkamisen tyhjentämällä, siivoamalla ja purkamalla kirjahyllyn. 
Tästä saan syyttä ihan itseäni.


Kuusi laatikollista levyjä, joita kukaan ei kuuntele.
Ihanaa alkavaa viikkoa,

-Heidi

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Suutarin lapset

Jopa onkin tovi jos toinenkin vierähtänyt viime postauksesta. Melkoinen aikasyöppö tämä työssäkäyvän arki, vieläkään en ole siihen tainnut ihan täysin tottua. 

Taas on se aika vuodesta, kun lasten repuista alkaa tipahdella viestejä pukeutumisesta. 
Siis tiedättehän, nämä 
nimikoithan lapsesi vaatteet  
(anteeksi tarhantädit, minusta ei vain ole siihen. Luotan lasteni hyvään muistiin)
 varmistathan että lapsellasi on riittävästi varavaatetta 
(melko turhauttavaa, lapsi kun tulee iltapäivällä kotiin yllään ne aamulla reppuun pakatut varavaatteet. Joka päivä minusta ei tähän hommaan ole).
Ja ennen kaikkea:  
onhan lapsellasi viileitä kelejä varten lokerossaan villasukat. 
 No niin. Ei ole.

Varsinkin tuo viimeinen on minulle henk koht melkoinen rimanalitus. Tarhantädit ovat käsityötaidoistani kiusallisen tietoisia, mikä luonnollisesti lisää epäonnistumisen tunnetta. Miten voikaan olla niin hankalaa saada villasukkia aikaiseksi omille lapsilleen, kun iltaisin en muuta teekään kuin istu kudin kourassa. Tai no, teen tietysti. Mutta tajusitte pointin. 
Jotenkin olemme kuitenkin onnistuneet luovimaan tämän sukkajutun. 
Neuvolamme lahjoittaa kyseiset asusteet kaikille 5-vuotiaille. 
Yhtenä vuonna eräs päiväkotikaverin äiti oli neulonut kaikille (siis kaikille, en jaksa käsittää) sukat joululahjaksi. Anopillakin onneksi pysyy puikot käsissä.

Nyt olen kuitenkin ryhdistäytynyt asian suhteen. Esikoisen 'sä aina neulot vaan muille' osui jo valmiiksi syyllisyyttä potevassa äidissä varsin otolliseen maaperään. Ja kas kummaa, viikonlopun aikana syntyi koululaiselle sukkapari nro 1, seuraava on jo suunnitteilla. Eskarilaisellakin oli jo omistaan visio valmiina: pinkkiä ja keltaista, varteen joku sammakkoaihe. No niin.

Koriste sukkaan valkattu ihan itse by lapsi.


Tympääntynyt bigfoot.

By the way, kuukausi töissä takana ja edelleen olen valintaani tyytyväinen. Viikonloput perheen kanssa ovat ihania ja melko intensiivisiä, arkihulinan ja sinne-tänne-säntäilyn jälkeen. Saapuva maanantaikaan ei tunnu yhtään ahdistavalta. Tätä postausta naputtelen punaviini ja suklaa käden ulottuvilla, sopiva palautumissetti siis. 

Ai niin, suutari kunnostautuu myös toisaalla. Minä luikin eskarin  vanhempainillasta ulos ensimmäisenä, illan ollessa vielä kesken. Oli pakko. Puolustuksekseni on sanottava, että kyseinen miitinki oli kestänyt jo tunnin ja kolme varttia ja lähtiessäni muut paikallaolijat alkoivat kuunnella satu-cd:tä. Mikäli Myllyhiirellä ei ollut mitään olennaista kerrottavaa lapsestani, tuskin jäin kovin paljosta paitsi.

Ihanaa ja syksyistä alkavaa viikkoa kaikille,

-Heidi

lauantai 25. elokuuta 2012

Vii-kon-lop-pu


Kyllä on kuulkaa hassua, kuinka viikonlopun 
merkitys nykyään korostuu meikäläisen elämässä. 
Kaksi viikkoa sitten tyhjensin käsilaukkuni vaipoista, parittomista sukista ja talouspaperimytyistä ja sujautin tilalle kalenterin (vuoden 2011 tosin, vasta seuraavana päivänä löysin sen oikean). Aamukahvi termosmukissa ja perhe taustapeilissä vilkuttaen huristin, pienoisen tauon jälkeen, kohti työelämää. Erinäiset tahot ovat asiaankuuluvasti hämmästelleet, 
kuinka raaskin mennä töihin jo nyt,  
kun se teidän pieninkin on vasta vuoden
Oikein Erittäin hyvin, kiitos kysymästä.

Uuteen elämänvaiheeseen sujahtaminen kävi melko kivuttomasti, vaikka joitain asioita jaksan edelleenkin, varovaisen ilahtuneena, hämmästellä. 
Ensinnäkin hiljainen takapenkki. Koko kesän olen olkani yli huudellut uhkauksia, kiristystä ja lahjontaa kyytiin vyötetylle apinalaumalle. Nyt ainoat äänet ovat Emma Salokoski feat. minä. Tähän en uskalla tottua, joukkokuljetukset jatkuvat työajan ulkopuolella. 
Toiseksikin minua mietityttää yhtälö, jonka mukaan olen tunnin työmatkan (x2) ja työssä vietetyn päivän jälkeen kärsivällisempi, rentoutuneempi, tyytyväisempi (ja todennäköisesti mukavampi) kuin koko päivän kotona oltuani. Bonuksena ja korvaamattomana tukena tälle kaikelle minulla tosin on Mies, jonka koti-isyyden taso hipoo pyhimyksen rajoja. Kiitos, tänä vuonna isänpäivää todella kannattaa odottaa <3
Kolmantena, eikä suinkaan vähäisempänä, on se kuun viimeinen. Sitä odotellessa, itseni palkitsemis-ostoslista on jo kirjoitettu.

Tähän postaukseen sopisi kuva termosmukista, muistikirjasta tai sellainen veikeä auton taustapeilistä otettu omakuva. En viitsi, koska nyt on vii-kon-lop-pu. Näiden sijasta laitan kuvan viikonloppuherkuista, jotka kohta pöytää katetaan  ja parhaassa seurassa nautitaan. 3 veen kanssa nostimme perunasadon ja pienet kädet napsivat huolella tarhapavut. Punaviinikin taitaa olla jo kaatoa vaille valmis. Huomenna saamme talon täyteen synttärivieraita ja minä luokseni rakkaan ystävän.
Jos tämä tällaisena jatkuu niin kyllä kelpaa.



Viikonloppua teille, 
ihan jokaiselle :)

-Heidi

perjantai 10. elokuuta 2012

Makeaa elämää

Vadelmia kypsyy, koko ajan, enemmän ja enemmän. En sano että liikaa, mutta ehkä hieman ylenpalttisesti. Hillo- ja mehukiintiön täyttyessä olemme syöneet vattuja tuoreeltaan sydäntemme kyllyydestä. Nyt ei tarvitse pihistellä
Ja jotta herkku olisi vieläkin herkumpi, sai se kylkeensä unelmankevyttä ja öh niin makeaa marenkia. Muutama mustikkakin on metsästä jaksettu hakea, mutta noihin vattuhin verrattuna niiden poimiminen on niin kovin työlästä.

Tämä marenkiohje on helppoakin helpompi, alunperin se on muistaakseni jostain Jamie Oliverin kirjasta. Tämä ei oikeastaan vaadi tekijältään muuta kuin aikaa, mutta lopputulos onkin sitten joka minuutin arvoinen.


Marengit

6 munanvalkuaista
300g sokeria
hyppysellinen suolaa

Uunin lämpötila 125-150C, paistoaika n. 2 tuntia

1.  Vatkaa valkuaiset kovaksi, kiiltäväksi vaahdoksi.
2. Lisää sokeri ja suola valkuaisvaahton hiljalleen, samalla koko ajan vatkaten. Sokerin lisättyäsi vatkaa seosta vielä n.5 minuuttia.

3. Laita marenkimassasta ruokalusikalla kekoja leivinpaperille. Tästä annoksesta tuli yhteensä 25, kolmelle pellille annosteltuna. 

 (Huom. Useamman pellillisen paistaminen yhtäaikaa vaatii kiertoilmauunin.)

4. Paista marenkeja ensin tunti 150 C:ssa, laske sitten lämpötila 125C:een ja paista vielä toinen tunti, tai kunnes marengit ovat kevyitä (eli kypsiä). 


Vallan ihanaa viikonloppua teille,

-Heidi

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Söpöläiset

Pakkohan tätäkin on hehkuttaa: sipuleita! 
Pieniä! Söpöjä! Maukkaita! Luomua!
Illan lohikeittoon kasvimaalta noudettiin, asiaan kuuluvalla hartaudella, porkkanat, varsisellerit ja sipulit. Varsinkin sipuleista 3v oli haltioissaan. 
Siis maan alta tuli tuollainen?!? Ja sen voi syödä! Mahtavaa! Tämä lienee paras tapa romuttaa lasten ruokaan liittyviä hyihyi-ennakkoluuloja. 





Kuvausassari sai palkkionsa sipuleina.

Syksyä on jo ilmassa, enkä pane lainkaan pahakseni. Viimeiset kesäpäivät ovat minusta aina niitä parhaita, erityisiä. Niistä nautitaan!

-Heidi

lauantai 4. elokuuta 2012

Lusikka soppaan


Kesä lautasella

Kovin ovat olleet ruokapainotteisia nämä viime aikojen postaukset. Käsityöt ovat tällä haavaa satunnaisten iltojen ilo, mutta syödä pitää joka päivä.

Viime kesän elimme keittiöttä, kun oli sitä remonttia. 
Vielä toukokuussa, kaverien tulevaa ahdinkoamme kauhistellessa, tuumasimme vain että kesällä muutenkin vaan grillataan ja keitellään uusia perunoita. 
Että no probs
Kuinka vähän me tiesimmekään.
Todellisuudessa taisimme grillata kokonaista kolme kertaa. Joka kerralla makkaraa, koska sen kanssa ei tarvinnut turhaan säätää, saatikka sotkea yhtään astiaa (tai käsiään). Perunoita keitimme kerran, koska (ilman vesipistettä) se tuntui niin kovin rasittavalta ja työläältä. Ja elämämme oli jo valmiiksi aivan riittävän rasittavaa ja työlästä.
Lopputuloksena oli, että kuistilla (heti siinä mikron vieressä) sijaitseva jääkaappi lastattiin kerran viikossa täyteen eineksiä, jotka tarjoiltiin elegantisti kertakäyttöastioilta. 
Ruoanlaitto ole koskaan ollut yhtä vaivatonta. 
Ja mikäli minusta riippuu, ei enää koskaan tule olemaankaan.

Tänä kesänä olen kahminut vahinkoa takaisin kaksin käsin.
 Ruoanlaitto ei tunnu palaakaan velvollisuudelta, kun käytettävissä on kasakaupalla tuoreita kauden raaka-aineita ja, mikä tärkeintä, kunnollinen keittiö. 
Tässä kohteessa remontin lopputulos hyvittää moninkertaisesti kaiken kokemamme.

Kesälomalla tuntuu ajoittain, että meillä tehdään ruokaa tai syödään ihan koko ajan. Tai suunnitellaan mitä seuraavaksi syödään. Ja kuitenkin pienellä haikeudella mietin, kuinka syksyn tullen aikaavievimmät ruokasessiot siirtyvät pakostakin viikonloppuihin.

Tämän kesän hitti on ollut niinkin eksoottinen kuin lohikeitto. Perusruokaa, joka saa ansaitsemaansa kunniaa tuoreista kasviksista ja uusista perunoista. Ruokalistalla ovat vaihdelleet ihan perinteinen, tuoreesta lohesta tehty, ja savulohella höystetty kesäkeittotyyppinen. Näitten kaveriksi vielä uunituore leipä niin avot. Tätä parivaljakkoa tulen talven tuiskeissa lämmöllä muistelemaan.



Keitolle kaveri

Nyt nautitaan, vielä ehtii!

-Heidi