Suutarin lapset

Jopa onkin tovi jos toinenkin vierähtänyt viime postauksesta. Melkoinen aikasyöppö tämä työssäkäyvän arki, vieläkään en ole siihen tainnut ihan täysin tottua. 

Taas on se aika vuodesta, kun lasten repuista alkaa tipahdella viestejä pukeutumisesta. 

Siis tiedättehän, nämä 

nimikoithan lapsesi vaatteet  

(anteeksi tarhantädit, minusta ei vain ole siihen. Luotan lasteni hyvään muistiin)

 varmistathan että lapsellasi on riittävästi varavaatetta 

(melko turhauttavaa, lapsi kun tulee iltapäivällä kotiin yllään ne aamulla reppuun pakatut varavaatteet. Joka päivä minusta ei tähän hommaan ole).

Ja ennen kaikkea:  

onhan lapsellasi viileitä kelejä varten lokerossaan villasukat. 

 No niin. Ei ole.

Varsinkin tuo viimeinen on minulle henk koht melkoinen rimanalitus. Tarhantädit ovat käsityötaidoistani kiusallisen tietoisia, mikä luonnollisesti lisää epäonnistumisen tunnetta. Miten voikaan olla niin hankalaa saada villasukkia aikaiseksi omille lapsilleen, kun iltaisin en muuta teekään kuin istu kudin kourassa. Tai no, teen tietysti. Mutta tajusitte pointin. 

Jotenkin olemme kuitenkin onnistuneet luovimaan tämän sukkajutun. 

Neuvolamme lahjoittaa kyseiset asusteet kaikille 5-vuotiaille. 

Yhtenä vuonna eräs päiväkotikaverin äiti oli neulonut kaikille (siis kaikille, en jaksa käsittää) sukat joululahjaksi. Anopillakin onneksi pysyy puikot käsissä.

Nyt olen kuitenkin ryhdistäytynyt asian suhteen. Esikoisen 'sä aina neulot vaan muille' osui jo valmiiksi syyllisyyttä potevassa äidissä varsin otolliseen maaperään. Ja kas kummaa, viikonlopun aikana syntyi koululaiselle sukkapari nro 1, seuraava on jo suunnitteilla. Eskarilaisellakin oli jo omistaan visio valmiina: pinkkiä ja keltaista, varteen joku sammakkoaihe. No niin.

Koriste sukkaan valkattu ihan itse by lapsi.

Tympääntynyt bigfoot.

By the way, kuukausi töissä takana ja edelleen olen valintaani tyytyväinen. Viikonloput perheen kanssa ovat ihania ja melko intensiivisiä, arkihulinan ja sinne-tänne-säntäilyn jälkeen. Saapuva maanantaikaan ei tunnu yhtään ahdistavalta. Tätä postausta naputtelen punaviini ja suklaa käden ulottuvilla, sopiva palautumissetti siis. 

Ai niin, suutari kunnostautuu myös toisaalla. Minä luikin eskarin  vanhempainillasta ulos ensimmäisenä, illan ollessa vielä kesken. Oli pakko. Puolustuksekseni on sanottava, että kyseinen miitinki oli kestänyt jo tunnin ja kolme varttia ja lähtiessäni muut paikallaolijat alkoivat kuunnella satu-cd:tä. Mikäli Myllyhiirellä ei ollut mitään olennaista kerrottavaa lapsestani, tuskin jäin kovin paljosta paitsi.

Ihanaa ja syksyistä alkavaa viikkoa kaikille,

-Heidi