Koti ja keittiö tuli kylään

Kuten taannoin kerroin, huushollillamme oli kunnia päästä Koti ja keittiö- lehden jutunteon kohteeksi. Johanna-toimittaja otti lokakuun tienoilla yhteyttä ja kysyi olisimmeko mahdollisesti kiinnostuneita tällaisesta. No, olimmeko? Arvatkaas vaan :D  Olin välittömästi messissä, Miehen mielipidettä huomasin kysyä vasta jälkikäteen. Asia oli hänelle kuulemma vallan ok, kunhan häntä ei kuvattaisi.

  

Muutaman viikon kuluttua Johanna soitti uudestaan ja kyseli, josko kodistamme tehtäisiinkin vuoden 2013 joulujuttu. Että mites teillä nuo joulukoristeet, onko pitkäänkin paikoillaan? En kehdannut sanoa, että toissa jouluna joulukuusi vietiin ulos tammikuun 30. Jouluvalot otin kuistilta pois samalla kun toin sinne pajunkissat. Vakuutin siis, että asianmukaista rekvisiittaa löytyy kyllä vielä pyhien jälkeenkin. Kuusen neulasenpitokyky hiukan mietitytti, joten tänä jouluna oikeasti muistin antaa puulle vettä aamuin illoin.

Päivää ennen kuvauksia, jotka olivat siis tammikuun 3. ja 4., kävin paikallisessa sisustusliikkeessä tsekkaamassa jotain fiiniä sisustushärpäkettä lainaan. Loviisan aitan kahdessa täyteen tupatussa kerroksessa iski runsaudenpula ja osasin valkata mukaani vain pari tonttua ja päiväpeiton. Päiväpeiton puutteeseen heräsin tarkastellessani kotiamme kriittisellä silmällä. Omaan sänkyyn en ole sellaista osannut kaivata, mutta sisustuslehtien sivuilta olen ymmärtänyt, että sellainen ilmeisesti kuuluu olla. Tähän Mies totesi, että hän kyllä on monta kertaa sanonut, että päiväpeitto nimenomaan pitäisi olla. Jaaha.

Kuvausta edeltävänä iltana vein kaksi vanhinta yökylään, raivasin talon kuvauskuntoon ja edelleen toivoin, etteivät kuusen neulaset yön aikana romahtaisi lattialle. Aamukymmeneltä Johanna sitten saapui, mukanaan kuvaaja sekä toinen sisustustoimittaja. Hiukan jännitti; mitä ne nyt sanoo, näyttääkö täällä oikealta ja mites kun ei valoakaan ole tämän enempää? Onneksi vain valon vähäisyys huoletti ammattilaisia ja siitäkin selvittiin kameranjalustalla.

Kuvausten seuraaminen oli kyllä aika hienoa. Eipä ole lehteä lukiessa tullut mieleen, kuinka loppuun asti mietittyjä kaikki kuvat ovat; eivät ne tavarat sattumalta siihen kuvaan osu eikä kuva kerro koko totuutta. Meidänkin olohuoneeseen oli kuvissa tullut ikään kuin muutama neliö lisää. Enää ei myöskään tarvitse kateellisena huokailla, kuinka jossain lapsiperheissä muka voi olla niin siistit lastenhuoneet ja lelut nätisti ojennuksessa. Eivät ne kuulemma olekaan kuin sen pienen hetken. 

Valmiita kuvia katsellessani en voinut kuin ihastella. Kyllähän meillä mielestäni on kaunis koti, mutta kuvissa se tuntui vain korostuvan. Haastatteluosuudessa tuntui hassulta, että joku oli niin kiinnostunut meidän kodista ja tavaroista. Mies oli aiemmin hiukan epäluuloisena kysellyt, että mitä niille oikein pitää puhua, pitääkö minun olla mukana siinä? Kun haastattelua sitten tehtiin, piti minun hillitä hänen puhetulvaansa, editoida ne remontin teknisimmät yksityiskohdat ja ohjata keskustelua takaisin itse asiaan.

Nyt sitten vain odotellaan vuosi ennen kuin näemme kotimme kiiltävillä sivuilla. Jännää!

-Heidi

Ps. Sen päiväpeiton muuten lunastimme, oli se sen verran kiva.