Makuasia

Viimeiset kuusi viikkoa on tässä huushollissa joka aamu joku herännyt kuumeisena. Yskää ja nuhaa ei hetkeen ole edes oireena noteerattu, koska ovat kuluneen talven aikana ikään kuin kokeneet inflaation. Viikko sitten perjantaina oli minun vuoroni jäädä töistä kotiin, senhetkisiä potilaita hoitamaan. Mies oli totta tosiaan leiviskänsä asian eteen kantanut. Perjantain valjetessa valkeni myös se tosiasia, että flunssanperkele oli vihdoin ja viimein saavuttanut myös minut. "Potilaiden" juostessa kirkuen ympäri taloa koitin (laihoin tuloksin) psyykata itseäni toimintakuntoon. Kyllä ei sairastaminen meillä kotioloissa onnistu ja alle nelivuotiaan empatiakyky on olematon. Silittelyjen sijaan nämä kiilusilmät näkivät minut helppona kohteena, joka ei karkuun jaksanut kompuroida. Vedet sänkyyn valuttavan kumiankan sentään sain petikaveriksi.

Eilen tein pikaisen laskutoimituksen ja kohotin Finrexin-mukini kymmenennen sairaspäivän kunniaksi. Pitkittynyt flunssa on paitsi vienyt voimat ja huumorintajun, myös salakavalasti tehnyt minusta aistivammaisen. Toki olen aina tiennyt, että haju- ja makuaistilla on jonkin sortin yhteys, mutta ikinä en ole sitä joutunut konkreettisesti kokemaan. Viikkoon en ole maistanut oikeastaan yhtään mitään. Onneksi ei ole juurikaan ollut edes ruokahalua. Kahvia juodessani mietin, onko siinä mitään järkeä; sama kuin joisi kupillisen kuumaa kuravettä. Maidolla. Karkkipäivän kynnyksellä pohdiskelin, kannattaako syödä karkkia, jos sitä ei maista. Tulin siihen tulokseen, että ei. Joku roti minullakin. 

Vajavaiset aistini pistivät pohtimaan suhdetta ruokaan hiukan syvällisemminkin. Jos ei maista, lienee aika sama mitä syö. Kunhan saa vatsansa täyteen. Itselläni ruokaröpöttelyt aiheuttaa nimenomaan tietyt maut, joita aika-ajoin tuntee ansainneensa. Makea, suolainen, mitä näitä nyt on. Ja katso: kun ei maista, ei himota. Kun ei himota, ei syö. Näin ollen viime päivät ovat kuluneet äärest terveellisen ruoan äärellä. Jos tätä menoa jatkuu, saatan joutua luopumaan osasta elopainoani. Voi harmi.

Itse taidan kuitenkin olla aivan liian suuri kulinaristi ajattelemaan ruokaa puhtaasti polttoaineena. Elämästä katoaisi makujen myötä liian suuri Se jokin. Pääsiäisaterialta tämä jokin loisti vahvasti poissaolollaan, kun minun piti kanssaruokailijoiden kommenttien perusteella päätellä, oliko karitsa hyvää. (Kuulemma parasta ikinä. Pahus.) Kehuista päätellen risotto sopi karitsan kylkeen loistavasti ja viinikin oli ilmeisesti aivan erinomaista. Jälkkäri-pavlovakin oli ihanan raikasta. Hmph. 

Kai tämä tästä. Jospa tuo parsa-aikaan mennessä korjaantuisi.

-Heidi