Selkenevää

Miten tämän raaskii jättää?

Kuten nokkelimmat jo arvasivatkin, olemme muuttamassa. Jo pidemmän aikaa olemme leikitelleet ajatuksella, että joskus vielä asuisimme meren äärellä, armaassa synnyinkaupungissani. Meillä oli tarkahko visio unelmiemme talosta, juuri oikeanlaisella sijainnilla. Lapsiluvun kasvaessa asuminen tuossa idyllisessä pikkukaupungissa alkoi tuntua yhä houkuttelevammalta. Mitään negatiivisia puolia asiasta emme tuolloin (saatikka nyt) jaksaneet ajatella, lähipiiri sen sijaan muisti näillä spekuloida. Siitä heille kiitokset, 

me nyt kuitenkin teemme mitä itse haluamme.

Päälimmäisenä kauhisteltiin, kuinka saatamme lähteä juuri nyt, kun talo vihdoin on valmis. 

Kuka hullu tämän keskeneräisenä olisi ostanut? Siksi vasta nyt.

Sellainen urakka, kuinka te raaskitte! 

No, (vähintään) samanlainen urakka edessä. Ei remontti tekemällä lopu. Kai me sitten olemme yhdenlaisia hulluja, onneksi molemmat samaa sorttia.

Sinne, pikkukaupunkiin?!? Niin kauas! 

Niin siis kauas mistä? Meillä on tulevaisuudessa kaikki kävelymatkan päässä. Paitsi Turku. Mutta ei se ole nytkään.

Uudet hoodsit.

 Mitään epärealistisia odotuksia minulla uusvanhan asuinpaikkani suhteen ei ole. Odotuksia noin yleensä sen sijaan kyllä. 

Odotan sitä, että voin kävellä töihin samaa matkaa eka- ja tokaluokkalaiseni kanssa. 

Sitä, että voin käydä kaupassa ihan vaikka vain maitolitran takia. Kävellen. Kaupungissa on myös hienoin kirjasto, missä olen kuunaan käynyt. Esimerkiksi.

Talvella pikkukylä on ihan yhtä ankea kuin mikä tahansa kaltaisensa, kesällä kauniimpaa paikkaa saa hakea. Minulla on siellä jo nyt monta ihanaa ihmistä ja ystävää odottamassa, lapsilla mummilan avoimet ovet.

Ja kun asiat lähtivät loksahtelemaan, mitäs sitä jarruttamaan.

-Heidi