Surutyö on alkanut

Muutto- ja lastenhuoneesi on hetken siisti.

 Viimeisen kolmen päivän ajan olemme kyytineet muuttokuormia uuteen osoitteeseen. Tätä vaihetta on luonnollisesti edeltänyt maaninen pakkaaminen, jolle ei näyttäisi tulevan loppua. Päin vastoin, ihan kuin tavaraa tulisi koko ajan jostain lisää. 

Kehuskelin taannoin, kuinka järkevästi ja järjestelmällisesti olen koko tämän pakkaamishomman onnistunut handlaamaan; yksikään tarpeeton tavara ei kulkeutuisi uuteen kotiimme. Kirjoitin joka laatikon päälle lyhyen kuvauksen sen sisällöstä, joten myös laatikoiden purkaminen tulisi olemaan lasten leikkiä.

Tämä onnistuikin erittäin hyvin, melko pitkään. Homma alkoi lipsua lapasesta tänä aamuna kun tajusin, että meidän tosiaan on hoideltava kaikki tavarat ulos täältä. Ei siis vain ne itselleni tarpeelliset tai kivat tai katsetta kestävät. Vaan kaikki. Aamulla, muuttomiesten saapuessa, kaavin ahdistuneena huonekalujen päällä lojuvaa irtokamaa pahvilaatikoihin. Päälle kirjoitin 'sekalaista'. On purkaminen sitten helpompaa.

Nyt ollaan kuitenkin jo voiton puolella. Kokonaisia huoneita on jo tyhjänä, siivottuina, autioina. Ja vaikka tätä kaikkea on odotettu kuin kuuta nousevaa, olivat haikeuden ensinyyhkäisyt vain ajan kysymys. Nyt, lastenhuoneen tyhjiä seiniä katsellessani, aika kultaa muistoja niin että ropina käy. Eihän täällä kukaan koskaa huutanut tai riidellyt, tietenkään. Täällä leikittiin teekutsuja ja kauppaa, luettiin iltasatuja ja siliteltiin lapsia uneen. Parhaimmillaan täällä majailivat kaikki neljä yhtä aikaa eikä ollut edes ahdasta. Porin Matti rätisi ja lämmitti, pieni sormi seurasi tapetin kukkakoukeroita. 

Mies rakensi huoneen rakkaudella rakkaille.

Taas täytyy palauttaa mieleen syyt, miksi olemme tähän ratkaisuun päätyneet. Ei tämä mikään hetken huumassa tehty päätös ollut, vaan pitkän ajan kuluessa kypsynyt. Mutta kai se tästä. Uudella talolla on kuitenkin vielä matkaa talosta kodiksi ja se täytyy vain jaksaa kulkea ilman hötkyilyjä.

Matka alkakoon.

-Heidi