Tänään oli esikoisen partiouran hartaasti odotettu kohokohta: ensimmäinen kevätparaati. Pukeutumisohjeet ja lista tarvittavista vermeistä oli toimitettu koteihin syynättäväksi jo varhaisessa vaiheessa, näin vanhemmille jäisi yllin kyllin aikaa tehdä tarvittavat valmistelut ja hankinnat. Tähän asti homma oli siis organisoitu kerrassaan mallikkaasti.
Suunnitelmat alkoivat yskähdellä vasta kun kotiin kiikutettu infolappunen kiinnitettiin keittiön ilmoitustaululle.
Sinne sulautui, seitsemäntoista muun infolappusen seuraan.
Onneksi sudenpentu itse oli tulevasta tapahtumasta niin tohkeissaan, että muisti säännöllisesti muistutella minua. Väsyneen ja hajamielisen äidin aivot tosin tulkitsivat muistuttelun jankutukseksi ja ärähtivät lapselle että
'nyt hiljaa, hoidan kun hoidan'.
Ja hoidinkin. Torstaina taahasin ympäri keskustaa etsimässä tummansinistä vekkihametta (Turussa niitä myy tasan yksi kauppa, ajatella), tummansinisiä sukkahousuja (paljon helpompi homma, siinä hameita myyvässä kaupassa niitä tosin ei ollut) sekä partiopaitaa. Kotona kaulasta varpaisiin tummansinisiin puettu lapsi tuumasi että väiski vielä niin jo kelpaa marssia.
Lauantaina Partiokauppaan ajelikin sitten Mies.
Partiopaitahan on siis kaupastakannettuna ihan perus tummansininen college. Partiopaita siitä tulee vasta kun kaikki asianmukaiset merkit on ommeltu oikeille paikoilleen. Ompelutaitoisena optimistina päätin jättää moisen pikkuhomman sunnuntaiaamuun, tuskin siinä nyt kauan menisi.
Note to self: kymmenen merkin käsin ompelemisessa menee kauan.
Partioasuun pukeutumisen myötä iso-pieni tyttöni näytti kasvavan kymmenen senttiä ja vähintään kaksi vuotta.
Jännittyneesti kameralle hymyilevä lettipääni heilautti heipat, kapusi autoon ja huristi jälleen pienen matkan kohti vähän isomman lapsen elämää. Kesällä edessään on neljän yön leiri, johon osallistumista epäröitiin enää hetken verran.
Ja äidin sisällä kipristää kummasti.
-Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tack!